luulin että tää ikävä helpotti jo. kun mitään ei ole enää tehtävissä, niin miks se pyörii mielessä. "ootko ajatellu että myö täytettään tänä vuonna neljännesvuosisata?" en ollut ajatellut. siitä tuli hetkeks ahdistus. nyt ahdistaa että just sie sanoit sen. jäit kuitenkin matkalle. ehkä sie et halunnut täyttää sitä, ehkä se ahdisti sinnuu liikaa. voisinpa kysyä oliko se niin. voisitpa vastata.
elämä on ihan kunnossa, kaikki on ihan hyvin. kesäkin on. puissa on taas vihreet lehdet ja välillä tekee mieli jätskiä. Eden pyörii auringossa, saa miut nauramaan niinkun yleensäkin. mutta. kohta saa kirsikoita. sie opetit miut syömään kirsikoita. syötiin niitä viime kesän piknikillä ja nähtiin sorsaperhe. lähestyttiin varovasti ja otettiin kuvia. syksyllä käytiin lenkillä, talvella juteltiin paljon. naurettiin kun Eden jahtasi lumihiutaleiden varjoja ja näykki meidän potkimaa lunta. tulee siitä aina mieleen sie.
muistan siun naurun. olit suloinen kun nauroit. se oli vähän ujoa, mutta siun silmistä loisti ilo. et koskaan loukkaantunut kun vastustin siun tekemiä valintoja. sie tiesit että mie välitin. sie tiesit sen kyllä.
on niin paljon kysymyksiä. itkettää kun tietää, ettei tule koskaan saamaan niihin vastauksia. koska sie et pysty enää vastata. et sie voi tehdä enää mitään.
miks ne satutti sinnuu? miks sie et päässyt siitä yli? miks sie onnistuit ja mie en? miks et halunnu enää yrittää, miks et edes meidän takia? mie vaaransin oman jaksamiseni siun takia, miks et halunnut siltikään? oon samaan aikaan vihainen ja samaan aikaan ymmärrän. miksei siun elämä voinu kääntyy vielä hyväks..
ilta-aurinko paistaa meidän olkkariin. meidän unelmakotiin. siihen, jonne sie halusit tulla käymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti