Kuinka voisi muka hetki seuraava ehjän rikkoa

mie haluaisin palata ajassa taaksepäin. kieltäytyisin lehtitilauksesta, lähtisin bussipysäkille aiemmin, pitäisin puhelimesta kiinni kun nousen autosta, valitsisin sittenkin vaaleat kukat pinkkien sijaan. olisin ollut oikeassa paikassa silloin kun minnuu siellä tarvittiin.

oon opetellut olemaan terveesti itsekäs. opettelin sitä kun pyysit päästä miun luokse turvaan pahalta maailmalta. en tullut korkkaamaan jäätelöä siun seuraksi, enkä pyytänyt uudelleen lenkille, koska en juuri silloin jaksanut kuunnella kenenkään muun huolia. opettelin sanomaan miltä miusta tuntuu ja tekemään omat rajani selviksi. sitten sie kuolit. sitten työ kuolitte.

käveltiin tänään markkinoilla fudgekojun ohi. kamala ahdistus. ostin niitä viime vuonna koska sie pyysit. muistan sen listan jonka mulle kirjoitit. vähän kaikenlaista. halusit maistella kaikkea, vaikka se oli sulle vaikeaa. tiesitköhän jo silloin, ettet kohta enää ole täällä? aloit tyhjentää siun jääkaappia siksi, ettet olisi ehtinyt käyttää kaikkea ennenkuin ne menee vanhaksi. päiväystä oli 

kuukausi ja käytit tuotteita ahkeraan. et elänyt enää kuukautta.

haluaisin muuttaa sen lauseen jolla vastasin viimeiseen viestiin. haluaisin että siitä kävisi ilmi kuinka tärkeä oikeasti olit.

Jokainen yö vie aamuun

se en oo mä, vaan mun pimee puoli

kauneinta ikinä - lumihiutaleet. ihan kuin taikaa.

mielessä on paljon asioita, mutta ne selkeytyy vasta pakkasessa. jos haluaisi jotain saada aikaan, pitäisi koko päivä olla ulkona. kun aipädi kestäisikin kylmyyttä. on aika paljon tehtävää, haalin kaikkea liikaa, koska en ymmärrä lopettaa ajoissa. uni ei tule, eikä kestä, ahdistus voimistuu illalla. loppuvuosi pelottaa, negatiiviset ajatukset lisääntyy. en riitä, olen ruma, painan liikaa, hymyilen hölmösti, kuulostan hölmöltä. tulkitsen useimmat katseet haukkuviksi. huomaan, kuinka silmissä hohtaa ivallinen nauru.

haluan elämältä paljon ja teen töitä unelmien eteen. olen onnellinen, että mulla on unelmia, oli niin tyhjää ja turhaa ilman niitä.

valon pisaroita

olin jotenkin ajatellut, että asiat menee eri lailla. silleen hyvin, ettei joudu tekemään tämmösiä vaikeita päätöksiä. kun tietäis tarkalleen mitä haluais, eikä haluais kahtakymmentä asiaa yhtä aikaa.

mulla on ihan hirvittävän vahva olo, vaikka väsyttää. yllätyin jääneestä masennus-diagnoosista, koska tuntuu niin erilaiselta. oon aika taitava kuitenkin, vaikka oon aina ajatellut, etten osaa mitään. aika hassua, miten odotan loppuvuotta ja tulevaa. pelottaa samalla, mutta se on normaalia. mulla on ihan järjettömän positiivinen olo, vaikka ahdistaa. vaikkei elämä oo helppoa, niin toivon että teen oikeita valintoja silti. kai mie teen. kaikki järjestyy aina.

milloin huomasin? sä tartuit käteen jota tuskin ojensin

yhtenä iltana, kiireen keskellä istahdin koirapuiston isolle kivelle siksi aikaa kun Eden päivitti muistiinsa päivän uusia hajuja. huomasin, että nyt on syksy. viime kesän vietin lähinnä Edenin kanssa pihanurmikolla istuen ja leikkien. opettaen sille uusia asioita. opettaen sitä elämään tässä maailmassa. ja samalla miettien ja haaveillen siitä, kuinka itse päästäisin kokonaan siitä irti. oli tarkoitus, että se oli miun viimeinen kesä.

nyt istuin siinä kivellä ja mietin, että mitä on muuttunut. minkä takia mie vielä istun siinä. ja ehkä kaikkein eniten, minkä takia mie halusin istua siinä? katsella kun toinen innoissaan lähtee painelemaan ympäri koirapuistoa nenä kiinni maassa. käydä ulkona, jutella ihmisten kanssa, matkustella ympäri Suomea, ottaa kuvia, tehdä muistoja.. tein tänä kesänä niin paljon kivoja asioita, sellaisia, mitä halusin. mistä lähtien mie olen haaveillut ja halunnut elää?

mie olen muuttunut miun elämäni aikana paljon ja monta kertaa. mie tiedän, mitä mie olen, mutta en syytä siihen. oisko miusta siltikin tullut tällainen, jos miun elämä ois ollut erilainen? mie kuulemma näytän vahvalta ja itsevarmalta. siltä, että tiedän kuka olen ja mitä haluan. minä, joka yläasteella keräsi koko bussimatkan rohkeutta, että uskalsi toivottaa luokkakavereille hyvät huomenet. uskoin, että kaikki haluaa mulle oikeasti vaan pahaa, eikä kehenkään voi luottaa. ja mitä mie nyt teen? kerron puolet elämästäni ventovieraalle ihmiselle, johon törmätään hihnalenkillä. kerron kuuluvasti oman mielipiteeni ja luotan siihen että pärjään. en aina tunnista itseäni muitten puheista. usein mietin, että mie olen toisille se sama, mitä vuosia vuosia sitten. yllätyn kun sanotaan, että olen sosiaalinen ja avoin. miten miusta muka sellainen tuli.

oispa maailma sulle pehmeä, kun kuljet siellä

taidan olla tavallinen aivan

tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii

kolmas kesäkuuta. jutellaan muutosta, muutoksista ja elämästä. miten ajatukset on muuttuneet, ja miten aurinko paistaa ja elämä hymyilee. kaikki on niin täydellistä, kun voi vaan olla. Suomen suvi avataan, on niin hyvä mieli. näytänkö mie sittenkin ihan nätiltä?

yksi liian myöhäinen iltalenkki, päivän hiljainen hetki. oon saanut liikaa kehuja, ei tää voi olla totta. menee liian hyvin, mitä kohta tapahtuu, miten lujaa tiputaan? en tiedä. ahdistus kasvaa, itkettää, rintaa puristaa. tekee mieli painautua turvalliseen kainaloon. herään, kun tuijotan tyhjyyteen. koira vetää eteenpäin, niin, voisi ehkä kävellä. ulko-oven heijastuksesta huomaan, kuinka kamalalta kuitenkin näytän. miun ajatukset valehtelee, muista aina, ettei mitään positiivista omasta ulkonäöstä. samaa mantraa joka päivä. välillä haluaisin palata ajassa taaksepäin. kysyä, miksi ne kohtelee kuin arvotonta paskaa. miksi se oon minä? miksi niillä on oikeus lytätä miun itsetunto, olenko mie oikeasti vaan ansainnut sen? olenko mie oikeasti se, mitä ajattelen, mihin olen jo kauan uskonut? en tiedä. en tiedä, en tiedä, en tiedä! miten mie voin luottaa kenenkään sanaan? ne on liian hyviä ollakseen totta. haluaisin päästä ihmisten pään sisälle ja nähdä itseni niin kuin ne miut näkee. olenko mie oikeasti sellainen?

silmät kii, etten luovu ja lipeä

elämähän meitä laittaa kouluihin oppimaan, ja korpiteille enkeleitä

törmäsin tänään ihmiseen, joka näki minnuu viimeksi vuosi sitten, parin viikon välein, aina yhtä itkuisena ja toivottomana oman elämänsä suhteen. "Näytät hyvältä nyt." ja meinasin taas alkaa itkemään. mutta ei, enhän mie itkekään enää niin usein. en edes usein. tuntuu pahalta ajatella, että vuosi taaksepäin joka päivä koostui ainoastaan sen itkun ympärille. ihan sama mistä puhuttiin, ajatusten lopputulos oli aina sama - en mie pysty. en osaa, en halua. ei elämä ole minnuu varten. en mie saanu päättää synnynkö tänne vai en. en jaksa tätä enää. en jaksa yrittää, mikään ei muutu kuitenkaan. se toivottomuus. millään ei ole enää mitään merkitystä, tulevaisuus näyttää seuraavaan sekuntiin, ei yhtään kauemmas. mitä on huominen, ensi viikko, ensi vuosi? niitä ei ole. pelkkää mustaa joka puolella, kaikki ahdistaa. vaikka kaikki on hyvin, niin mikään ei ole. kaikki tuntuu turhalta. odotan sitä viimeistä, liian vahvaa romahdusta.

mutta sitä ei tule. saatiin avaimet, joiden nimet keksimme itse. mietin kauan onko nimi liian suuri. pystyykö miun ajatukset muuttumaan niin radikaalisti. se vaan jäi pyörimään mieleen. siitä tuli avain tulevaisuuteen. se tuntui mahdottomalta, mutta siltikin helpottavalta. nyt vuosi myöhemmin muistan nuo ajatukset ja tuntemukset vielä vähän liiankin hyvin, mutta enää ne ei valtaa päätä ihan kokonaan. nyt elämässä on paljon hyvääkin. niitä asioita, mitkä aiemminkin oli, mutta mitkä ei tuntuneet enää miltään. nyt ne tuntuu, samoin kuin ne ikävämmätkin asiat, mutta ei liian voimakkaasti. tunteet on enemmän tasapainossa ja hallittavissa. se avain roikkuu miun ikkunassa vieläkin. ja nyt miusta tuntuu, että mulla ihan todella on tulevaisuus.