Ku sä oot siinä ei oo olemassa mörköjä

oon kuunnellut ihan liikaa musiikkia. miun koko pää on sitä tällä hetkellä. kun lunta sataa, niin soi Lapsuuden joulut ja kun mieli hetkeksi saa joululta tilaa, niin Hulluuden highwayt. on samaan aikaan super-onnellinen ja vaikeesti-masentunut olo. ahdistaa enemmän ja pidempään kun pitkään aikaan. jos se ois ainut tunne, niin voisin jopa huolestua. mut ei se ole. oon myös ihan innoissani tulevista synttäreistä ja joulumarkkinoista ja joulusta. sormet syyhyää piparimökkien kimppuun, enkä malttais odottaa synttärikutsujen lähettämistä.

rakastun hunajameloniin aina uudelleen ja uudelleen. voisin elää niillä. ja cokiksella. askarrella päivät ja nukkua yöt. voisin käpertyä omaan pieneen kotiin, pehmeän lumen alle. kaivautua esiin jouluksi ja sen jälkeen kevääksi. kaikki siinä välissä tuntuu niin turhalta. liian muistorikkaalta. hyvältä ja pahalta. liian tunteikkaalta.

huomaan, kuinka palaan takaisin tähän hetkeen. hetkeen, jossa kaikki on hyvin. Eden käpertyy jalkoihin ja lämmittää ulkona viilenneet varpaat. se tuoksuu vähän koiralle ja mie mietin, miten rakastan sen tuoksua. miten hyvä mulla on olla tässä. miten tässä hetkessä ei ole mitään hätää.

Oispa aikaa jo kulunut tarpeeksi

 

ymmärrätkö miten kova ikävä mulla on? miten se näin syksyllä korostuu, ihan kuten kaikki muutkin tunteet. pystyn näkemään siut miun edessä. melkein koskettamaan. mut nään läpi. jos katson tarkemmin niin oot poissa. itken ja halaan itseäni. kuvittelen että siun keijukaisen vartalo on siinä välissä. tuntuu kuin tää ei vois loppuu ikinä. tää tunne ja ikävä on aina. mutta sie et tunne. monta kertaa päivässä mietin miltä siusta tuntuu kun et enää ole. miltä se voi tuntua?

elämä tuntuu tosi tyhjältä. paniikki iskee epätodellisen olon perään. pelkään että se tunne jää. melkein kuin sekoaisi. nukutun yön jälkeen kaikki on kunnossa ja omahoitaja iloitsee miten pirteältä taas näytän. oon mennyt niin paljon eteenpäin. jep.

Kuinka voisi muka hetki seuraava ehjän rikkoa

mie haluaisin palata ajassa taaksepäin. kieltäytyisin lehtitilauksesta, lähtisin bussipysäkille aiemmin, pitäisin puhelimesta kiinni kun nousen autosta, valitsisin sittenkin vaaleat kukat pinkkien sijaan. olisin ollut oikeassa paikassa silloin kun minnuu siellä tarvittiin.

oon opetellut olemaan terveesti itsekäs. opettelin sitä kun pyysit päästä miun luokse turvaan pahalta maailmalta. en tullut korkkaamaan jäätelöä siun seuraksi, enkä pyytänyt uudelleen lenkille, koska en juuri silloin jaksanut kuunnella kenenkään muun huolia. opettelin sanomaan miltä miusta tuntuu ja tekemään omat rajani selviksi. sitten sie kuolit. sitten työ kuolitte.

käveltiin tänään markkinoilla fudgekojun ohi. kamala ahdistus. ostin niitä viime vuonna koska sie pyysit. muistan sen listan jonka mulle kirjoitit. vähän kaikenlaista. halusit maistella kaikkea, vaikka se oli sulle vaikeaa. tiesitköhän jo silloin, ettet kohta enää ole täällä? aloit tyhjentää siun jääkaappia siksi, ettet olisi ehtinyt käyttää kaikkea ennenkuin ne menee vanhaksi. päiväystä oli 

kuukausi ja käytit tuotteita ahkeraan. et elänyt enää kuukautta.

haluaisin muuttaa sen lauseen jolla vastasin viimeiseen viestiin. haluaisin että siitä kävisi ilmi kuinka tärkeä oikeasti olit.

Käsikirjoitin helpompaa tästä

tiedätkö miten pahalta tuntuu ajatella, että entä jos? entä jos oisin soittanut sinä päivänä kun lakkasit hengittämästä. olisin kysynyt mitä kuuluu tai pyytänyt lenkille. entä jos olisit vastannut ja suostunut. jos oltais juteltu koko lenkin ajan ja oisit halunnut elää vielä huomiseen. jos huominen olisikin ollut parempi päivä.

tiedätkö että ajattelen sinnuu joka päivä?  joka tunti. ihan vähän väliä. tiiätkö että siun kuva on miun jääkaapin ovessa ja että se on miun mielestä kaunis. että muistan siun äänen ja kävelytyylin ja oudot tavat? nään siut joka neljännen vastaantulijan kasvoissa ja mietin, että oliko tää sittenkin vaan pahaa unta. tai jos meille vaan valehdeltiin ja aloitit elämän jossain muualla, missä kukaan ei sinnuu tunne.

tiiätkö, kuinka monta paniikkikohtausta oon saanut siksi, että mulla on niin kova ikävä ja paha olo? että miun hengitys meinaa lamaantua kun muistan meidät hihittelemässä ohjaajien toimistossa, koska niitten toimintaehdotus oli meidän mielestä niin hölmö. naurettiin sille porukassa ja sinä iltana meillä kaikilla oli kivaa. sinä iltana myö kaikki hymyiltiin. siekin.

entä jos oltais vielä pidetty tyttöjenilta ja olisit ajatellut, kuinka ihanaa on kun sulla on ystäviä. olisitko sen avulla jaksanut vähän eteenpäin? jos oisit jaksanut vielä viikon, niin oltaisko sinnuu voitu auttaa paremmin? jos oisit saanut siellä vähän voimia ja jaksanut taistella taas. siun kesästä ois tullut kiva ja oisit uskaltanut riisua takin vähän aikaisemmin kuin vuosi sitten. oisin kannustanut sinnuu ostamaan semmosen hellemekon, josta oikeesti tykkäät. sie oisit käyttänyt sitä koko kesän. niin paljon, että toisten ois pitänyt muistuttaa, että sitä pitää pestäkin välillä.

tiedätkö, että kun nään kirpparilla sopivan paidan, niin meinaan ostaa sen sulle? haluisin ajatella että oot vielä täällä, mutta et vaan just silloin siinä miun kanssa.

tiedätkö, että haluisin siut takaisin tänne? tekisin mitä vaan jos saisin.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden

luulin että tää ikävä helpotti jo. kun mitään ei ole enää tehtävissä, niin miks se pyörii mielessä. "ootko ajatellu että myö täytettään tänä vuonna neljännesvuosisata?" en ollut ajatellut. siitä tuli hetkeks ahdistus. nyt ahdistaa että just sie sanoit sen. jäit kuitenkin matkalle. ehkä sie et halunnut täyttää sitä, ehkä se ahdisti sinnuu liikaa. voisinpa kysyä oliko se niin. voisitpa vastata.

elämä on ihan kunnossa, kaikki on ihan hyvin. kesäkin on. puissa on taas vihreet lehdet ja välillä tekee mieli jätskiä. Eden pyörii auringossa, saa miut nauramaan niinkun yleensäkin. mutta. kohta saa kirsikoita. sie opetit miut syömään kirsikoita. syötiin niitä viime kesän piknikillä ja nähtiin sorsaperhe. lähestyttiin varovasti ja otettiin kuvia. syksyllä käytiin lenkillä, talvella juteltiin paljon. naurettiin kun Eden jahtasi lumihiutaleiden varjoja ja näykki meidän potkimaa lunta. tulee siitä aina mieleen sie.

muistan siun naurun. olit suloinen kun nauroit. se oli vähän ujoa, mutta siun silmistä loisti ilo. et koskaan loukkaantunut kun vastustin siun tekemiä valintoja. sie tiesit että mie välitin. sie tiesit sen kyllä.

on niin paljon kysymyksiä. itkettää kun tietää, ettei tule koskaan saamaan niihin vastauksia. koska sie et pysty enää vastata. et sie voi tehdä enää mitään. 

miks ne satutti sinnuu? miks sie et päässyt siitä yli? miks sie onnistuit ja mie en? miks et halunnu enää yrittää, miks et edes meidän takia? mie vaaransin oman jaksamiseni siun takia, miks et halunnut siltikään? oon samaan aikaan vihainen ja samaan aikaan ymmärrän. miksei siun elämä voinu kääntyy vielä hyväks..

ilta-aurinko paistaa meidän olkkariin. meidän unelmakotiin. siihen, jonne sie halusit tulla käymään.

Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

miun päässä soi vuorotellen hulluuden highway ja eteen ja ylös. meidän voimabiisit. meidän piti katsoa yhdessä kevään salkkarit ja jääkiekot. siun piti kommentoida miun uusiin blogiteksteihin kivoja juttuja ja miun piti piristyä niistä. oisin ostanut meille hirmu kasan irtokarkkeja ja oltais höpötetty koko katsomon ajan ja unohdettu koko telkkari, niinkun yleensä. oisit valinnut siun viikonloppukukiksi keltaiset tulppaanit, koska kevät.

kun saan Edenin hassun örinän videolle, mietin meidän whatsapp-ryhmää. työ haluatte nähdä tän, tää saa teidätkin nauramaan. sit menee kylmät väreet. meitä oli neljä. nyt meitä on vaan kaks. ei tää ole enää totta. haista nyt elämä vittu.

Oon elossa mut haluun juosta karkuun mun sielua

tuli vaan tarve kirjoittaa. en oikein osaa mitään muuta nyt. oli työt ja asunnot, ystävät ja oma aika tasapainossa. odotin sitä milloin kaikki romahtaa, joku sanoo että lällällää, etpäs saakaan onnellista loppua. ei sanonut. se tuli ihan yllätyksenä.

joku onnistui siinä mitä mie joskus halusin. muistan sen huonot hetket paremmin kuin hyvin. muistan kuinka kävellään, itketään, halataan, jutellaan. ohjaan ja kerron, että nyt on nyt, eikä se mitä tapahtui aiemmin. muistutan miten tärkeä on ja että saa olla omanlainen. saa olla onnellinen.

aurinko paistaa, taivas on kauniin sininen. saan uudet avaimet jo illalla, kaksi päivää etuajassa. onnen kukkuloille ei ole kuin parin sekunnin matka. kaikkea uutta odottaa paperikasseissa ja laatikoissa muu omaisuus.

"Toivottavasti olet onnellinen". se pyörii mielessä. no en ole. miten luulet, että voisin olla onnellinen kun jätät kaiken? aika menee sumussa. liikkuu, mutta liian hitaasti. matelee. ahdistaa. ahdistaa niin helvetisti. miksen voi tehdä enää mitään? miksen voi halata? miksi et enää halunnut kuulla hyviä asioita? ymmärrän ja en. neulon, juoksen, siivoan, kuuntelen musiikkia, itken. katson telkkaria, seiniä, kattoa, jalkoja, vatsaa ja jääkaappia. unohdan kalenterin, ystävät ja kaiken muun. tulet mieleen joka asiasta. tuntuu ettei helpota, tuntuu epäreilulta. olen kateellinen. mietin, mitä tekisit tällä hetkellä jos hengittäisit. miten olisin saanut sinut pysymään elämässä kauemmin?

muutto meni. makasin sängyllä, kun muut täyttivät uusia kaappeja, joita odotin kuukauden. ei kiinnosta, missä laatikossa on haarukat ja missä kaurahiutaleet. tulisit vaan takaisin.

ylösalas maailma kääntyi

tammikuu piti lomailla, mutta se meni pipariksi, kun löytyikin hyvä työpaikka. heti perään kiva kämppä ja vuokrasopimus. nyt on vanhasta irroittautuminen käynnissä, siirtymis-suunnitelmat vielä vähän vaiheessa, mutta ihan hyvällä mallilla.  haluaisin jo pakkaamaan muuttolaatikoita, mutta yritän hillitä itseni viimeiselle viikolle. sain monen marituksen jälkeen pelkät suosikkitavarat kaappeihin. tuli puhdas olo ja pitkästä aikaa kukkafiilis. ihastuin värimixeihin, bullet journaliin ja katkarapusalaattiin. kalenterissa on tavaraa, mutta tyhjää myös, ihan sopivasti. vähän itkettää, välillä jännitys, välillä aikainen ikävä. onni myös, ja ilo - mie olen ihan hyvässä vaiheessa nyt.

se en oo mä, vaan mun pimee puoli

kauneinta ikinä - lumihiutaleet. ihan kuin taikaa.

mielessä on paljon asioita, mutta ne selkeytyy vasta pakkasessa. jos haluaisi jotain saada aikaan, pitäisi koko päivä olla ulkona. kun aipädi kestäisikin kylmyyttä. on aika paljon tehtävää, haalin kaikkea liikaa, koska en ymmärrä lopettaa ajoissa. uni ei tule, eikä kestä, ahdistus voimistuu illalla. loppuvuosi pelottaa, negatiiviset ajatukset lisääntyy. en riitä, olen ruma, painan liikaa, hymyilen hölmösti, kuulostan hölmöltä. tulkitsen useimmat katseet haukkuviksi. huomaan, kuinka silmissä hohtaa ivallinen nauru.

haluan elämältä paljon ja teen töitä unelmien eteen. olen onnellinen, että mulla on unelmia, oli niin tyhjää ja turhaa ilman niitä.

valon pisaroita

olin jotenkin ajatellut, että asiat menee eri lailla. silleen hyvin, ettei joudu tekemään tämmösiä vaikeita päätöksiä. kun tietäis tarkalleen mitä haluais, eikä haluais kahtakymmentä asiaa yhtä aikaa.

mulla on ihan hirvittävän vahva olo, vaikka väsyttää. yllätyin jääneestä masennus-diagnoosista, koska tuntuu niin erilaiselta. oon aika taitava kuitenkin, vaikka oon aina ajatellut, etten osaa mitään. aika hassua, miten odotan loppuvuotta ja tulevaa. pelottaa samalla, mutta se on normaalia. mulla on ihan järjettömän positiivinen olo, vaikka ahdistaa. vaikkei elämä oo helppoa, niin toivon että teen oikeita valintoja silti. kai mie teen. kaikki järjestyy aina.

milloin huomasin? sä tartuit käteen jota tuskin ojensin

yhtenä iltana, kiireen keskellä istahdin koirapuiston isolle kivelle siksi aikaa kun Eden päivitti muistiinsa päivän uusia hajuja. huomasin, että nyt on syksy. viime kesän vietin lähinnä Edenin kanssa pihanurmikolla istuen ja leikkien. opettaen sille uusia asioita. opettaen sitä elämään tässä maailmassa. ja samalla miettien ja haaveillen siitä, kuinka itse päästäisin kokonaan siitä irti. oli tarkoitus, että se oli miun viimeinen kesä.

nyt istuin siinä kivellä ja mietin, että mitä on muuttunut. minkä takia mie vielä istun siinä. ja ehkä kaikkein eniten, minkä takia mie halusin istua siinä? katsella kun toinen innoissaan lähtee painelemaan ympäri koirapuistoa nenä kiinni maassa. käydä ulkona, jutella ihmisten kanssa, matkustella ympäri Suomea, ottaa kuvia, tehdä muistoja.. tein tänä kesänä niin paljon kivoja asioita, sellaisia, mitä halusin. mistä lähtien mie olen haaveillut ja halunnut elää?

mie olen muuttunut miun elämäni aikana paljon ja monta kertaa. mie tiedän, mitä mie olen, mutta en syytä siihen. oisko miusta siltikin tullut tällainen, jos miun elämä ois ollut erilainen? mie kuulemma näytän vahvalta ja itsevarmalta. siltä, että tiedän kuka olen ja mitä haluan. minä, joka yläasteella keräsi koko bussimatkan rohkeutta, että uskalsi toivottaa luokkakavereille hyvät huomenet. uskoin, että kaikki haluaa mulle oikeasti vaan pahaa, eikä kehenkään voi luottaa. ja mitä mie nyt teen? kerron puolet elämästäni ventovieraalle ihmiselle, johon törmätään hihnalenkillä. kerron kuuluvasti oman mielipiteeni ja luotan siihen että pärjään. en aina tunnista itseäni muitten puheista. usein mietin, että mie olen toisille se sama, mitä vuosia vuosia sitten. yllätyn kun sanotaan, että olen sosiaalinen ja avoin. miten miusta muka sellainen tuli.

hyvä ajatus sisällä mun pääni, kun elämä on suuttunut

kyllä voi jotkut asiat ottaa toisessa päähän sitten maailman eniten. ja että se voi ahdistaa. meillä oli ihan superhuippu reissu säistä huolimatta. on se kumma kun lähtee toiselle puolelle Suomea, kesäparatiisiin, niin just silloin sataa vettä ja ukkostaa kun viimeistä päivää. onneksi lomalla voi tehdä just niinkun haluaa ja vaihtaa määränpäätä lennosta, vaan koska toisessa paikkaa on parempi sääennuste. ja koska on kesä, niin käydä jäisessä meressä uimassa, vaikka vilustaa jo ennestään. niin kivaa! en vois olla onnellisempi siitä, millasia tyyppejä oon saanut miun ympärille, ja miten hienoja asioita saan niitten kanssa kokea. tekee välillä mieli oikeesti nipistää itseään ja kokeilla, eikö tää sittenkin ole vaan unta.

tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii

kolmas kesäkuuta. jutellaan muutosta, muutoksista ja elämästä. miten ajatukset on muuttuneet, ja miten aurinko paistaa ja elämä hymyilee. kaikki on niin täydellistä, kun voi vaan olla. Suomen suvi avataan, on niin hyvä mieli. näytänkö mie sittenkin ihan nätiltä?

yksi liian myöhäinen iltalenkki, päivän hiljainen hetki. oon saanut liikaa kehuja, ei tää voi olla totta. menee liian hyvin, mitä kohta tapahtuu, miten lujaa tiputaan? en tiedä. ahdistus kasvaa, itkettää, rintaa puristaa. tekee mieli painautua turvalliseen kainaloon. herään, kun tuijotan tyhjyyteen. koira vetää eteenpäin, niin, voisi ehkä kävellä. ulko-oven heijastuksesta huomaan, kuinka kamalalta kuitenkin näytän. miun ajatukset valehtelee, muista aina, ettei mitään positiivista omasta ulkonäöstä. samaa mantraa joka päivä. välillä haluaisin palata ajassa taaksepäin. kysyä, miksi ne kohtelee kuin arvotonta paskaa. miksi se oon minä? miksi niillä on oikeus lytätä miun itsetunto, olenko mie oikeasti vaan ansainnut sen? olenko mie oikeasti se, mitä ajattelen, mihin olen jo kauan uskonut? en tiedä. en tiedä, en tiedä, en tiedä! miten mie voin luottaa kenenkään sanaan? ne on liian hyviä ollakseen totta. haluaisin päästä ihmisten pään sisälle ja nähdä itseni niin kuin ne miut näkee. olenko mie oikeasti sellainen?

elämähän meitä laittaa kouluihin oppimaan, ja korpiteille enkeleitä

törmäsin tänään ihmiseen, joka näki minnuu viimeksi vuosi sitten, parin viikon välein, aina yhtä itkuisena ja toivottomana oman elämänsä suhteen. "Näytät hyvältä nyt." ja meinasin taas alkaa itkemään. mutta ei, enhän mie itkekään enää niin usein. en edes usein. tuntuu pahalta ajatella, että vuosi taaksepäin joka päivä koostui ainoastaan sen itkun ympärille. ihan sama mistä puhuttiin, ajatusten lopputulos oli aina sama - en mie pysty. en osaa, en halua. ei elämä ole minnuu varten. en mie saanu päättää synnynkö tänne vai en. en jaksa tätä enää. en jaksa yrittää, mikään ei muutu kuitenkaan. se toivottomuus. millään ei ole enää mitään merkitystä, tulevaisuus näyttää seuraavaan sekuntiin, ei yhtään kauemmas. mitä on huominen, ensi viikko, ensi vuosi? niitä ei ole. pelkkää mustaa joka puolella, kaikki ahdistaa. vaikka kaikki on hyvin, niin mikään ei ole. kaikki tuntuu turhalta. odotan sitä viimeistä, liian vahvaa romahdusta.

mutta sitä ei tule. saatiin avaimet, joiden nimet keksimme itse. mietin kauan onko nimi liian suuri. pystyykö miun ajatukset muuttumaan niin radikaalisti. se vaan jäi pyörimään mieleen. siitä tuli avain tulevaisuuteen. se tuntui mahdottomalta, mutta siltikin helpottavalta. nyt vuosi myöhemmin muistan nuo ajatukset ja tuntemukset vielä vähän liiankin hyvin, mutta enää ne ei valtaa päätä ihan kokonaan. nyt elämässä on paljon hyvääkin. niitä asioita, mitkä aiemminkin oli, mutta mitkä ei tuntuneet enää miltään. nyt ne tuntuu, samoin kuin ne ikävämmätkin asiat, mutta ei liian voimakkaasti. tunteet on enemmän tasapainossa ja hallittavissa. se avain roikkuu miun ikkunassa vieläkin. ja nyt miusta tuntuu, että mulla ihan todella on tulevaisuus.