milloin huomasin? sä tartuit käteen jota tuskin ojensin

yhtenä iltana, kiireen keskellä istahdin koirapuiston isolle kivelle siksi aikaa kun Eden päivitti muistiinsa päivän uusia hajuja. huomasin, että nyt on syksy. viime kesän vietin lähinnä Edenin kanssa pihanurmikolla istuen ja leikkien. opettaen sille uusia asioita. opettaen sitä elämään tässä maailmassa. ja samalla miettien ja haaveillen siitä, kuinka itse päästäisin kokonaan siitä irti. oli tarkoitus, että se oli miun viimeinen kesä.

nyt istuin siinä kivellä ja mietin, että mitä on muuttunut. minkä takia mie vielä istun siinä. ja ehkä kaikkein eniten, minkä takia mie halusin istua siinä? katsella kun toinen innoissaan lähtee painelemaan ympäri koirapuistoa nenä kiinni maassa. käydä ulkona, jutella ihmisten kanssa, matkustella ympäri Suomea, ottaa kuvia, tehdä muistoja.. tein tänä kesänä niin paljon kivoja asioita, sellaisia, mitä halusin. mistä lähtien mie olen haaveillut ja halunnut elää?

mie olen muuttunut miun elämäni aikana paljon ja monta kertaa. mie tiedän, mitä mie olen, mutta en syytä siihen. oisko miusta siltikin tullut tällainen, jos miun elämä ois ollut erilainen? mie kuulemma näytän vahvalta ja itsevarmalta. siltä, että tiedän kuka olen ja mitä haluan. minä, joka yläasteella keräsi koko bussimatkan rohkeutta, että uskalsi toivottaa luokkakavereille hyvät huomenet. uskoin, että kaikki haluaa mulle oikeasti vaan pahaa, eikä kehenkään voi luottaa. ja mitä mie nyt teen? kerron puolet elämästäni ventovieraalle ihmiselle, johon törmätään hihnalenkillä. kerron kuuluvasti oman mielipiteeni ja luotan siihen että pärjään. en aina tunnista itseäni muitten puheista. usein mietin, että mie olen toisille se sama, mitä vuosia vuosia sitten. yllätyn kun sanotaan, että olen sosiaalinen ja avoin. miten miusta muka sellainen tuli.

sinä päivänä aukaisin verhot, että aurinko osaisi sisään

pitkästä aikaa monta virkeää päivää putkeen ja asiat saa selityksiä. ulkonäkö on paskempi kun aikoihin, mutta nyt tuntuu, että ehkä mie opin elämään tän kanssa. johtuu ehkä auringosta tai siitä ettei väsytä. ehkä ihmiset välittää miusta, vaikken näytä missiltä. kai se on mahdollista. oon viikonloppuna vaan keskittynyt ihmisiin, jotka on mulle tärkeitä ja unohdin edes ajatella miltä näytän. en ikinä tee niin, ajattelen sitä aina. tää on tuntunut silti tosi mukavalta. tosi rentouttavalta. voiskohan näin tehdä useemminkin?

haluaisin vielä, haluaisin uskaltaa

miten mie näen elämän, oman itseni ja maailman? onko se totta mitä mie näen, vai mitä muut näkee, vai ei kumpikaan? ja mitä tosi edes on.. onko tosi sitä, mihin uskoo, vai sitä mihin suurin osa uskoo? vai jotain ihan muuta... kun hetken näkee itsessään sen kauniin puolen, niin sitten kymmenen hetkeä näkee jotain ihan muuta. vihaan sitä lausetta, että vasta kun opit rakastamaan itseäsi, pystyt rakastamaan myös muita. en tiedä kuka sen on keksinyt ja uskooko siihen oikeesti kukaan, mut mie en ainakaan. mie en usko, että tuun ikinä rakastamaan itseäni. ehkä mie hyväksyn itseni, mutta rakkaus on iso sana. tuntuu ihan epärealistiselta ajatukselta, että ihminen vois rakastaa itseään. kuuluuko niin tehdä? ja jos kuuluu niin minkä takia? kuinka täydellinen pitää olla, että pystyy rakastamaan itseään?

en minä tiedä. vittu

hetken tie on kevyt

joulu meni hyvin. oltiin yhdessä ja nautittiin siitä, ja jouluruoista ja tunnelmasta. naurettiin ja oltiin vaan ja rentoiltiin. aatoksi satoi lunta, mikä oli ihan parasta, vaikkei ulkona paljoa oltukaan. oli vaan enemmän jouluinen olo. pitkästä aikaa ei ahdistanut, loisti vaan hymyt ja kynttilät hämärässä. on niin paljon hyvää jo pelkästään yhdessä joulussa.

katse eteen ja suupielet ylöspäin. antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

ihana kun sai nukkua aamulla pitkään ja jättää sängyn petaamatta ! menin kyllä ihan ihmisten aikoihin nukkumaan, mutta väsytti silti aamulla. ja vaikka oon suurimmaksi osaksi vaan levännyt viimeiset kolme päivää, kuumeen ja päänsäryn takia.

meillä oli perjantaina yksi ohjaajista viimeistä päivää ja tehtiin isolla porukalla seinälle sellanen yhteismaalaus, johon piirreltiin ja kirjoiteltiin kaikkia kivoja asioita. meillä oli taustalla musiikkia ja sieltä tuli Elastisen Eteen ja ylös. kyllä mie olin sen aikaisemminkin kuullut, mutta nyt se jäi päähän soimaan ja tajusin miten hienot sanat siinä on ! se sopi niin hyvin just siihen hetkeen. mietin pitkään yhtä lausetta, että kirjoitanko sen siihen maalaukseen. et pidänkö sen oikeesti lupauksena jos kirjoitan.

siihen se jäi, paperille. ja meidän käytävän seinälle. ja jostain syystä mulle tuli paljon kevyempi olo.

se voi riittää jos löydät kolikon yhden kerrallaan. Ja se riittää jos otat lipun yhteen suuntaan vaan

viime vuosi oli mulle miun elämäni vaikein. kävin liian lähellä kuolemaa, enkä uskonu enää koskaan pääseväni ylös sieltä pohjalta. lopulta en enää edes halunnut. kuolema ois ollut helpoin ja turvallisin vaihtoehto. minulle. mie en kuitenkaan oo ainoastaan minä. mie olen myös miun perhe, miun ystävät ja sukulaiset. ne kaikki on osa minua ja jos se osa ei ois uskonu ja taistellu silloin kun minä luovutin, niin en ois enää täällä.

oon oppinu, että vaikka ois miten syvällä, niin sieltä pohjalta voi nousta. arvet käsissä ja jaloissa , ne voi peittää, ja loppujen lopuks, ei sillä oo mitään väliä, mitä toiset niistä ajattelee. ne on jälkiä taistelusta. niitten avulla oon selvinny vaikeimmasta ahdistuksesta.

nyt viiden kuukauden sinnittelyn jälkeen oon taas osastolla. vaikka nää jaksot on suoraan sanottuna perseestä, niin silti näitten aikana tapahtuu aina jotain. pitkän ajan jälkeen pystyn taas uskoa eläväni vuoden 2015. vaikka asioiden suunnittelu muutaman päivän päähän tuntuu vieläkin maailman vaikeimmalta asialta, en nää edessäni enää koko miun tulevaisuuden peittävää mustaa seinää.

mie en ehkä vielä pitkään aikaan pysty tekemään töitä tai opiskelemaan, saati sitten ajattelemaan omaa perhettä, kotia tai muuta, mistä joskus haaveilin. mutta oon varma, että pystyn siihen kyllä vielä.

äiti aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. vaikka nyt ois paha olla, niin joskus on pakko helpottaa.

siihen pitää vaan uskoo ja luottaa.

joulu on täällä kuunnelkaa, loppua taistelut saa

tulkoon tuulet, vieköön muistot pois

on satanu lunta, on satanu lunta !! en ois uskonut, että oikeesti noin paljon tulis ja jäis maanpinnalle. mutta koska tuli, niin otettiin kaikki ilo irti ja tehtiin lumiukko ja -akka ja laskettiin pulkkamäkeä. ihan jouluinen olo ja punainen hiipii mieleen. onneksi enää pari viikkoa marraskuuhun, sitten on ehkä jo luvallista laittaa joulua kotiin. sitä ennen salaa kuunnella joululauluja ja mietiskellä paketteja pukinkonttiin.

kuvittele että sullon joku määränpää, että pettymysten jälkeen uskot taas elämään

keskiviikkoaamu. taas uusi päivä, valo sälekaihtimien takana ja peitto lämmittämässä kylmää vartaloa. puhelin huutaa lipastolla ja ruokapöydällä kalenteri. töitä tänään ja toimintaa, "tuletko kaveriksi illalla?".

"kuvittele että heräät aamuun valoisaan ja sun sydämes on ehjä, korjaantunut kokonaan"

jos muistaa laittaa aamupalaa, se on hyvä. all branit kulhoon ja vaniljajogurtti ja äitin kanssa kerätyt mustikat. se on kai parasta. puen unenpöpperöisenä kenkiä jalkaan ja hyräilen - "kuvittele että, kuvittele että"