Käsikirjoitin helpompaa tästä

tiedätkö miten pahalta tuntuu ajatella, että entä jos? entä jos oisin soittanut sinä päivänä kun lakkasit hengittämästä. olisin kysynyt mitä kuuluu tai pyytänyt lenkille. entä jos olisit vastannut ja suostunut. jos oltais juteltu koko lenkin ajan ja oisit halunnut elää vielä huomiseen. jos huominen olisikin ollut parempi päivä.

tiedätkö että ajattelen sinnuu joka päivä?  joka tunti. ihan vähän väliä. tiiätkö että siun kuva on miun jääkaapin ovessa ja että se on miun mielestä kaunis. että muistan siun äänen ja kävelytyylin ja oudot tavat? nään siut joka neljännen vastaantulijan kasvoissa ja mietin, että oliko tää sittenkin vaan pahaa unta. tai jos meille vaan valehdeltiin ja aloitit elämän jossain muualla, missä kukaan ei sinnuu tunne.

tiiätkö, kuinka monta paniikkikohtausta oon saanut siksi, että mulla on niin kova ikävä ja paha olo? että miun hengitys meinaa lamaantua kun muistan meidät hihittelemässä ohjaajien toimistossa, koska niitten toimintaehdotus oli meidän mielestä niin hölmö. naurettiin sille porukassa ja sinä iltana meillä kaikilla oli kivaa. sinä iltana myö kaikki hymyiltiin. siekin.

entä jos oltais vielä pidetty tyttöjenilta ja olisit ajatellut, kuinka ihanaa on kun sulla on ystäviä. olisitko sen avulla jaksanut vähän eteenpäin? jos oisit jaksanut vielä viikon, niin oltaisko sinnuu voitu auttaa paremmin? jos oisit saanut siellä vähän voimia ja jaksanut taistella taas. siun kesästä ois tullut kiva ja oisit uskaltanut riisua takin vähän aikaisemmin kuin vuosi sitten. oisin kannustanut sinnuu ostamaan semmosen hellemekon, josta oikeesti tykkäät. sie oisit käyttänyt sitä koko kesän. niin paljon, että toisten ois pitänyt muistuttaa, että sitä pitää pestäkin välillä.

tiedätkö, että kun nään kirpparilla sopivan paidan, niin meinaan ostaa sen sulle? haluisin ajatella että oot vielä täällä, mutta et vaan just silloin siinä miun kanssa.

tiedätkö, että haluisin siut takaisin tänne? tekisin mitä vaan jos saisin.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden

luulin että tää ikävä helpotti jo. kun mitään ei ole enää tehtävissä, niin miks se pyörii mielessä. "ootko ajatellu että myö täytettään tänä vuonna neljännesvuosisata?" en ollut ajatellut. siitä tuli hetkeks ahdistus. nyt ahdistaa että just sie sanoit sen. jäit kuitenkin matkalle. ehkä sie et halunnut täyttää sitä, ehkä se ahdisti sinnuu liikaa. voisinpa kysyä oliko se niin. voisitpa vastata.

elämä on ihan kunnossa, kaikki on ihan hyvin. kesäkin on. puissa on taas vihreet lehdet ja välillä tekee mieli jätskiä. Eden pyörii auringossa, saa miut nauramaan niinkun yleensäkin. mutta. kohta saa kirsikoita. sie opetit miut syömään kirsikoita. syötiin niitä viime kesän piknikillä ja nähtiin sorsaperhe. lähestyttiin varovasti ja otettiin kuvia. syksyllä käytiin lenkillä, talvella juteltiin paljon. naurettiin kun Eden jahtasi lumihiutaleiden varjoja ja näykki meidän potkimaa lunta. tulee siitä aina mieleen sie.

muistan siun naurun. olit suloinen kun nauroit. se oli vähän ujoa, mutta siun silmistä loisti ilo. et koskaan loukkaantunut kun vastustin siun tekemiä valintoja. sie tiesit että mie välitin. sie tiesit sen kyllä.

on niin paljon kysymyksiä. itkettää kun tietää, ettei tule koskaan saamaan niihin vastauksia. koska sie et pysty enää vastata. et sie voi tehdä enää mitään. 

miks ne satutti sinnuu? miks sie et päässyt siitä yli? miks sie onnistuit ja mie en? miks et halunnu enää yrittää, miks et edes meidän takia? mie vaaransin oman jaksamiseni siun takia, miks et halunnut siltikään? oon samaan aikaan vihainen ja samaan aikaan ymmärrän. miksei siun elämä voinu kääntyy vielä hyväks..

ilta-aurinko paistaa meidän olkkariin. meidän unelmakotiin. siihen, jonne sie halusit tulla käymään.

hyvä ajatus sisällä mun pääni, kun elämä on suuttunut

kyllä voi jotkut asiat ottaa toisessa päähän sitten maailman eniten. ja että se voi ahdistaa. meillä oli ihan superhuippu reissu säistä huolimatta. on se kumma kun lähtee toiselle puolelle Suomea, kesäparatiisiin, niin just silloin sataa vettä ja ukkostaa kun viimeistä päivää. onneksi lomalla voi tehdä just niinkun haluaa ja vaihtaa määränpäätä lennosta, vaan koska toisessa paikkaa on parempi sääennuste. ja koska on kesä, niin käydä jäisessä meressä uimassa, vaikka vilustaa jo ennestään. niin kivaa! en vois olla onnellisempi siitä, millasia tyyppejä oon saanut miun ympärille, ja miten hienoja asioita saan niitten kanssa kokea. tekee välillä mieli oikeesti nipistää itseään ja kokeilla, eikö tää sittenkin ole vaan unta.

lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa

sul on pantteriaskissa taivas tammikuun

kello on seitsemän aamulla ja pentu pyörii inisten ympäri kämppää. välillä käy heittämässä itsensä päin sänkyä ja haukahtaa. et ***** oo tosissas Eden, nyt on lauantai! yks aamu pidempään, jooko... no ei se tietenkään lopeta, ja minä kiehuen pomppaan ylös sängystä ja painelen vessaan. toinen tulee perässä pallo suussa ja kiehnää jaloissa niin ettei meinaa pysyä pystyssä. hyvä, että edes toinen meistä on hyvällä tuulella.

löntystän portaat alas ja alan nauraa pennun innolle. ulkona paistaa aurinko. kävellään vaan ihan pieni lenkki, mutta palelee, kun pakkasta onkin enemmän kun aikoihin. se ääni kenkien alla, se on taas täällä, jes! nopeasti sisälle ja kamera latautumaan, tänään mennään kuvaamaan. mulla onkin ihan hyvä olo.

mä annan kaiken kun enempää ei oo

en mie tajua. jos miettii, mitä oon saanu viimeisen kuukauden aikana tehtyyn, niin aivan järjettömän lyhyt aika. sit kun näkee kuukauden jälkeen tommosen pienen seitsenkuisen kummilapsen, niin ei, pakko siinä on olla paljon useampia päiviä. tulee niin surkea olo kun on missannut niin paljon toisen elämästä. #surkeakummi -olo. ei, mie olen ollut niin paljon sen elämässä, kun olen pystynyt ja jaksanut. pitäisi hyväksyä omat vaihtelevat voimavarat. voisko joku päivä sen oppia?

joka päivä mietin miun läheisiä ja rakkaita, mutta liian harvoin nään. sit pelkään, että menetän ne just sinä päivänä, kun en jaksa nousta sängystä ja olisin voinut niitä tavata ja halata. kerron paljon useammin, että välitän ja rakastan, ja haluan kyllä nähdä silloin kun olen itse tässä elämässä ja maailmassa. pelottaa vähän ne päivät, kun en ole. onneksi osaan nauttia niistä hetkistä, kun kaikki on hyvin. olen enemmän onnellinen niistä.

tulkoon mitä vaan tai jääköön tulematta. kaikki on hyvin

kasvattaja sanoi, että koiralle ei sitten pueta minkäänlaisia vaatteita. ajattelin, että en pue ja kyllä se tarkenee. tuli 20 asteen pakkaset ja myös pennulle tärinä ja hyrinä, kun paleli ja piti pomppia aina jalkaa vaihtaen kolmella tassulla. marssin kauppaan ja sanoin, että tämmöstä tänään, ja pentu sai talvivermeet. hassulta näyttää lumessa pieni neonkeltainen pötkö, jonka tossut ei mätsää takin kanssa. mutta eipähän palele. testattiin vielä eilen tunnin ulkoilureissulla, 24 asteen pakkasella.

en kestä, miten kaunista tuolla ulkona on, kun kaikki on ohuen jääharson alla. ja mikä pipohamstraajan unelmasää! saan käyttää niitä viittätoista pipoani, jokaista vaikka monta kertaa pelkästään viikon aikana! ja ulkoilun jälkeen kääriytyä lämpimän huovan alle ja juoda kuumaa kaakaota söpöistä muumimukeista ja ihailla auringonlaskun tuomaa väriloistoa taivaalla ja ah! talvi ♥

ja pienet toiveet toteutuu

Eepu, Epsu, Eepukka, Eepuska, Pöppis, Pentu, Pöppiäinen, Pöpsy, Mato Matala... minun oma kaunis, rakas mallikoira. karvat hieman sojottaa ja värivirhe vaivaa, mutta antaa vaan vaivata. minulle riittää, että saan olla tuon kanssa joka päivä, koska se on miun ihan ikioma. vaikka usein raastaa hermoja kaikki oikuttelut, niin silti huomaan joka päivä jääneeni tuijottamaan sitä ja miettimään, että se on ihan oikeesti miun ja mie ihan oikeesti oon sille tärkeä. ja se on miulle. kuulostaa hömpältä, mutta joskus pyyhkäisee ihan todella joku ihmeen rakkauden aalto ja sitä on vaan ylpeä siitä, millaisen ystävän mie olen siitä kasvattanut ja saanut.

uskalla en liikahtaa, enkä lumousta särkeä

ei käyty siinä metsässä puoleen vuoteen. pelotti ja ahdisti. Eden meni edeltä ja minä perässä. vain pehmeä maa ja kaatuneet puut. en edes muistanut missä se tapahtui. käveltiin rauhassa, katseltiin luontoa ja minä mietin. en ymmärrä miten yhden metsän eteen muodostui niin suuri kynnys, etten sinne yksin enää päässyt menemään. mutta se meni hyvin ja oon onnellinen siitä. ja että mulla on muutenkin hyvä olla. ja että mie pärjään Edenin kanssa ja silläkin on hyvä olla.

mä en saa koko maailmaa hyväksymään

blogi on nukkunut kuukauden, minä en. öisin ei saa unta, päivisin väsyttää ja kaikki tuntuu pimeältä. piparimökkejä syntyy liukuhihnalla, kuitenkin liian vähän. olen aikataulussa, mutta mikään ei vaan riitä. Eden pyörii jaloissa niin kauan, että rentoudun ja alan nauraa. se hyppii lumessa, hyökkäilee isoja lumihiutaleita päin, kävelee naama puoliksi hangessa. rakastaa lunta, ihan niinkuin minäkin. kunpa oppisi rakastamaan kaikkea muutakin. niin ettei toisten sanomisilla tai mielipiteillä, yhtään millään muulla ole mitään merkitystä. vaan sillä, mitä rakastaa ja haluaa tehdä.

vieläkin muistelen sitä hymyjen määrää

siksi juuri tässä näin vaikka sisälläni huokaa lienee kaikki oikein päin

kun tässä ollaan kaikki turha pakenee