Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

miun päässä soi vuorotellen hulluuden highway ja eteen ja ylös. meidän voimabiisit. meidän piti katsoa yhdessä kevään salkkarit ja jääkiekot. siun piti kommentoida miun uusiin blogiteksteihin kivoja juttuja ja miun piti piristyä niistä. oisin ostanut meille hirmu kasan irtokarkkeja ja oltais höpötetty koko katsomon ajan ja unohdettu koko telkkari, niinkun yleensä. oisit valinnut siun viikonloppukukiksi keltaiset tulppaanit, koska kevät.

kun saan Edenin hassun örinän videolle, mietin meidän whatsapp-ryhmää. työ haluatte nähdä tän, tää saa teidätkin nauramaan. sit menee kylmät väreet. meitä oli neljä. nyt meitä on vaan kaks. ei tää ole enää totta. haista nyt elämä vittu.

lauletaan kovempaa kun pitäs olla hiljaa

silmät kii, etten luovu ja lipeä

elämähän meitä laittaa kouluihin oppimaan, ja korpiteille enkeleitä

törmäsin tänään ihmiseen, joka näki minnuu viimeksi vuosi sitten, parin viikon välein, aina yhtä itkuisena ja toivottomana oman elämänsä suhteen. "Näytät hyvältä nyt." ja meinasin taas alkaa itkemään. mutta ei, enhän mie itkekään enää niin usein. en edes usein. tuntuu pahalta ajatella, että vuosi taaksepäin joka päivä koostui ainoastaan sen itkun ympärille. ihan sama mistä puhuttiin, ajatusten lopputulos oli aina sama - en mie pysty. en osaa, en halua. ei elämä ole minnuu varten. en mie saanu päättää synnynkö tänne vai en. en jaksa tätä enää. en jaksa yrittää, mikään ei muutu kuitenkaan. se toivottomuus. millään ei ole enää mitään merkitystä, tulevaisuus näyttää seuraavaan sekuntiin, ei yhtään kauemmas. mitä on huominen, ensi viikko, ensi vuosi? niitä ei ole. pelkkää mustaa joka puolella, kaikki ahdistaa. vaikka kaikki on hyvin, niin mikään ei ole. kaikki tuntuu turhalta. odotan sitä viimeistä, liian vahvaa romahdusta.

mutta sitä ei tule. saatiin avaimet, joiden nimet keksimme itse. mietin kauan onko nimi liian suuri. pystyykö miun ajatukset muuttumaan niin radikaalisti. se vaan jäi pyörimään mieleen. siitä tuli avain tulevaisuuteen. se tuntui mahdottomalta, mutta siltikin helpottavalta. nyt vuosi myöhemmin muistan nuo ajatukset ja tuntemukset vielä vähän liiankin hyvin, mutta enää ne ei valtaa päätä ihan kokonaan. nyt elämässä on paljon hyvääkin. niitä asioita, mitkä aiemminkin oli, mutta mitkä ei tuntuneet enää miltään. nyt ne tuntuu, samoin kuin ne ikävämmätkin asiat, mutta ei liian voimakkaasti. tunteet on enemmän tasapainossa ja hallittavissa. se avain roikkuu miun ikkunassa vieläkin. ja nyt miusta tuntuu, että mulla ihan todella on tulevaisuus.

minä olen jossain täällä

joinain päivinä mietin, että ehkä tykkäänkin elämästä. en mie sitä ainakaan vihaa, enkä tee asioita päästäkseni siitä eroon. välillä jopa suunnittelen tulevaisuutta. oon miettinyt kesää, mutta elänyt silti päivä kerrallaan. kuitenkin tää päivä on se, mitä tällä hetkellä on, tulevasta ei tiedä, vaikka voikin haaveilla. mie olen tyytyväinen miun elämään nyt. en halua elää näin aina, mutta tässä hetkessä näin on hyvä.

kiitos kun saan voimaa jolla opetella elämään

mietin tänään aamulenkillä, että kuinkahan monta kertaa tän blogin historiassa oon sanonut, että rakastan aurinkoa. RAKASTAN sitä. se on paistanu tänään ihan koko päivän ja ollaan kyllä Edenin kanssa nautittu siitä täysin rinnoin. lenkkeiltiin ja käytiin jäällä kävelemässä ja heittelemässä palloa. en vaan saa tuosta auringosta tarpeekseni, oisin voinut jäädä vaikka jäälle makaamaan, ihan vaan katselemaan kirkasta, pilvetöntä taivasta ja ihailemaan kimmeltävää lunta. vihdoin tuntuu siltä, että akut alkaa latautua. niin ihana, että jossain vaiheessa helpottaa.

sinä päivänä aukaisin verhot, että aurinko osaisi sisään

pitkästä aikaa monta virkeää päivää putkeen ja asiat saa selityksiä. ulkonäkö on paskempi kun aikoihin, mutta nyt tuntuu, että ehkä mie opin elämään tän kanssa. johtuu ehkä auringosta tai siitä ettei väsytä. ehkä ihmiset välittää miusta, vaikken näytä missiltä. kai se on mahdollista. oon viikonloppuna vaan keskittynyt ihmisiin, jotka on mulle tärkeitä ja unohdin edes ajatella miltä näytän. en ikinä tee niin, ajattelen sitä aina. tää on tuntunut silti tosi mukavalta. tosi rentouttavalta. voiskohan näin tehdä useemminkin?

mä niin alan olla sun valostas riippuvainen

sano että rakastat silloinkin kun en ole herttainen

se kolme viikkoa kai meni, en muista. muisti meni ainakin. ja jos ei muuta niin se teki mulle melkein sietämättömän koirakuumeen. ajatukset on solmussa, en tiedä itekään mitä haluan. välillä haluan ja välillä en. odotan asioita vähän liiankin innokkaana ja jos ne ei tapahdu heti niin masennun. en jaksa odottaa jos toteutuminen ei ole varmaa. haluan että asiat tapahtuu heti, eikä kohta tai joskus. mulle joskus on ei_milloinkaan ja ei_milloinkaan on ahdistus ja "en jaksa".
mulle pitäis koko ajan kertoa, että "välitän" ja "en ole lähdössä mihinkään". ja olla lähellä. jos on kaukana, niin on poissa, siltä se tuntuu. se tuntuu kamalalta ja yksinäiseltä.
ja sitten joku kysyy, minne haluaisin matkustaa jos saisin päättää.

.....taivaaseen. 
voiko joku viedä minut taivaaseen?

"jonnekkin lämpimään."