hävettää jos joku huomaa sen etten kartalla ole voiko ne tietää

kyllästytti mustavalkoisuus ja olin aikoja sitten luvannut itselleni ostaa kukkia, kun pääsen kokonaan kotiin. kaikki sanoo, että tulppaaneista tulee keväinen olo, ja vielä kun linnut laulaa ja ilma lämpenee ja minä en tykkää. tykkään kyllä keväästä, mutten halua, että se tulee vielä. huomenna on vasta helmikuu ja sitäpaitsi keväästä tulee mulle jotenkin surullinen olo. pelkään että nää lumet sulaa pois, vaikka joka päivä sataa lisää. miksei aikaa voi pysäyttää ja elää vaan tässä, en ehdi mukaan tähän elämään.

hän tietää miltä se tuntuu kun hiljaisuuteen jää

mustavalkoista. en tiedä, tavallaan tosi synkkä väri, mutta minä ainakin tykkään näin pieninä annoksina käytettynä. saattaa kyllä olla, että lisään sekaan pienen väriläiskän pikapuoliin.

satuin maanantaina siivouspuuskassani löytämään muutaman espanjasta tuodun Oreon kaapin perältä. tänään mussutin ne lomalle päästyäni samalla kun lueskelin lattialle kerääntyneitä posteja. katselin tarjousmainoksia ja tajusin, etten halua mitään siitä materiasta, jota vähän aikaa sitten halusin.

sillä hetkellä olin vaan onnellinen siitä, että sain olla yksin kotona ja lukea postit rauhassa. odotan niin paljon sitä, että pääsen kokonaan kotiin ja elämään kunnolla.

se voi riittää jos löydät kolikon yhden kerrallaan. Ja se riittää jos otat lipun yhteen suuntaan vaan

viime vuosi oli mulle miun elämäni vaikein. kävin liian lähellä kuolemaa, enkä uskonu enää koskaan pääseväni ylös sieltä pohjalta. lopulta en enää edes halunnut. kuolema ois ollut helpoin ja turvallisin vaihtoehto. minulle. mie en kuitenkaan oo ainoastaan minä. mie olen myös miun perhe, miun ystävät ja sukulaiset. ne kaikki on osa minua ja jos se osa ei ois uskonu ja taistellu silloin kun minä luovutin, niin en ois enää täällä.

oon oppinu, että vaikka ois miten syvällä, niin sieltä pohjalta voi nousta. arvet käsissä ja jaloissa , ne voi peittää, ja loppujen lopuks, ei sillä oo mitään väliä, mitä toiset niistä ajattelee. ne on jälkiä taistelusta. niitten avulla oon selvinny vaikeimmasta ahdistuksesta.

nyt viiden kuukauden sinnittelyn jälkeen oon taas osastolla. vaikka nää jaksot on suoraan sanottuna perseestä, niin silti näitten aikana tapahtuu aina jotain. pitkän ajan jälkeen pystyn taas uskoa eläväni vuoden 2015. vaikka asioiden suunnittelu muutaman päivän päähän tuntuu vieläkin maailman vaikeimmalta asialta, en nää edessäni enää koko miun tulevaisuuden peittävää mustaa seinää.

mie en ehkä vielä pitkään aikaan pysty tekemään töitä tai opiskelemaan, saati sitten ajattelemaan omaa perhettä, kotia tai muuta, mistä joskus haaveilin. mutta oon varma, että pystyn siihen kyllä vielä.

äiti aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. vaikka nyt ois paha olla, niin joskus on pakko helpottaa.

siihen pitää vaan uskoo ja luottaa.