milloin huomasin? sä tartuit käteen jota tuskin ojensin

yhtenä iltana, kiireen keskellä istahdin koirapuiston isolle kivelle siksi aikaa kun Eden päivitti muistiinsa päivän uusia hajuja. huomasin, että nyt on syksy. viime kesän vietin lähinnä Edenin kanssa pihanurmikolla istuen ja leikkien. opettaen sille uusia asioita. opettaen sitä elämään tässä maailmassa. ja samalla miettien ja haaveillen siitä, kuinka itse päästäisin kokonaan siitä irti. oli tarkoitus, että se oli miun viimeinen kesä.

nyt istuin siinä kivellä ja mietin, että mitä on muuttunut. minkä takia mie vielä istun siinä. ja ehkä kaikkein eniten, minkä takia mie halusin istua siinä? katsella kun toinen innoissaan lähtee painelemaan ympäri koirapuistoa nenä kiinni maassa. käydä ulkona, jutella ihmisten kanssa, matkustella ympäri Suomea, ottaa kuvia, tehdä muistoja.. tein tänä kesänä niin paljon kivoja asioita, sellaisia, mitä halusin. mistä lähtien mie olen haaveillut ja halunnut elää?

mie olen muuttunut miun elämäni aikana paljon ja monta kertaa. mie tiedän, mitä mie olen, mutta en syytä siihen. oisko miusta siltikin tullut tällainen, jos miun elämä ois ollut erilainen? mie kuulemma näytän vahvalta ja itsevarmalta. siltä, että tiedän kuka olen ja mitä haluan. minä, joka yläasteella keräsi koko bussimatkan rohkeutta, että uskalsi toivottaa luokkakavereille hyvät huomenet. uskoin, että kaikki haluaa mulle oikeasti vaan pahaa, eikä kehenkään voi luottaa. ja mitä mie nyt teen? kerron puolet elämästäni ventovieraalle ihmiselle, johon törmätään hihnalenkillä. kerron kuuluvasti oman mielipiteeni ja luotan siihen että pärjään. en aina tunnista itseäni muitten puheista. usein mietin, että mie olen toisille se sama, mitä vuosia vuosia sitten. yllätyn kun sanotaan, että olen sosiaalinen ja avoin. miten miusta muka sellainen tuli.