vieläkin muistelen sitä hymyjen määrää

eteenpäin, aina eteenpäin

viime kerrasta onkin jo aikaa. sitä yhtä hyvää seuraa tietenkin kymmenen huonoa ja ne kaikki kasaantuu samalle viikolle. sitten ollaan taas pohjalla. mut ei se mitään, mie olen jo tottunut siihen ja se tuntuu ehkä jopa turvallisemmalta kuin hyvä.

miusta on ihanaa kirjoittaa blogia ja rakastan kuvaamista ja kuvien laittamista esille, mutta mietin taas, onko tässä mitään järkeä. tää blogi on yks sekametelisoppa, ei ole mitään tiettyä aihetta, jonka ympärillä tää pyörii, asiat vaihtelee ja kuvauskohteet myös. mietin, millaisen kuvan tästä saa ja millaisen kuvan minusta saa. meinasin poistaa kaikki kolmen ensimmäisen vuoden postaukset, mutta kun aloin niitä selaamaan, niin en pystynytkään. tää on mulle niinkun päiväkirja. tuli mieleen ne asiat, tapahtumat ja tunteet, joita kaikkina näinä vuosina olen kokenut. ei niitä saa paperipäiväkirjaan tallennettua samalla tavalla. ehkä mie jatkan tätä näin, muutan vähän ulkoasua ja se siitä. en stressaa liikaa sisällöstä, koska loppujen lopuksi ei miun tarvitse miellyttää ketään muuta kuin itteeni.