tuttuun helvettiin on helpompaa jäädä kii

kolmas kesäkuuta. jutellaan muutosta, muutoksista ja elämästä. miten ajatukset on muuttuneet, ja miten aurinko paistaa ja elämä hymyilee. kaikki on niin täydellistä, kun voi vaan olla. Suomen suvi avataan, on niin hyvä mieli. näytänkö mie sittenkin ihan nätiltä?

yksi liian myöhäinen iltalenkki, päivän hiljainen hetki. oon saanut liikaa kehuja, ei tää voi olla totta. menee liian hyvin, mitä kohta tapahtuu, miten lujaa tiputaan? en tiedä. ahdistus kasvaa, itkettää, rintaa puristaa. tekee mieli painautua turvalliseen kainaloon. herään, kun tuijotan tyhjyyteen. koira vetää eteenpäin, niin, voisi ehkä kävellä. ulko-oven heijastuksesta huomaan, kuinka kamalalta kuitenkin näytän. miun ajatukset valehtelee, muista aina, ettei mitään positiivista omasta ulkonäöstä. samaa mantraa joka päivä. välillä haluaisin palata ajassa taaksepäin. kysyä, miksi ne kohtelee kuin arvotonta paskaa. miksi se oon minä? miksi niillä on oikeus lytätä miun itsetunto, olenko mie oikeasti vaan ansainnut sen? olenko mie oikeasti se, mitä ajattelen, mihin olen jo kauan uskonut? en tiedä. en tiedä, en tiedä, en tiedä! miten mie voin luottaa kenenkään sanaan? ne on liian hyviä ollakseen totta. haluaisin päästä ihmisten pään sisälle ja nähdä itseni niin kuin ne miut näkee. olenko mie oikeasti sellainen?