Ku sä oot siinä ei oo olemassa mörköjä

oon kuunnellut ihan liikaa musiikkia. miun koko pää on sitä tällä hetkellä. kun lunta sataa, niin soi Lapsuuden joulut ja kun mieli hetkeksi saa joululta tilaa, niin Hulluuden highwayt. on samaan aikaan super-onnellinen ja vaikeesti-masentunut olo. ahdistaa enemmän ja pidempään kun pitkään aikaan. jos se ois ainut tunne, niin voisin jopa huolestua. mut ei se ole. oon myös ihan innoissani tulevista synttäreistä ja joulumarkkinoista ja joulusta. sormet syyhyää piparimökkien kimppuun, enkä malttais odottaa synttärikutsujen lähettämistä.

rakastun hunajameloniin aina uudelleen ja uudelleen. voisin elää niillä. ja cokiksella. askarrella päivät ja nukkua yöt. voisin käpertyä omaan pieneen kotiin, pehmeän lumen alle. kaivautua esiin jouluksi ja sen jälkeen kevääksi. kaikki siinä välissä tuntuu niin turhalta. liian muistorikkaalta. hyvältä ja pahalta. liian tunteikkaalta.

huomaan, kuinka palaan takaisin tähän hetkeen. hetkeen, jossa kaikki on hyvin. Eden käpertyy jalkoihin ja lämmittää ulkona viilenneet varpaat. se tuoksuu vähän koiralle ja mie mietin, miten rakastan sen tuoksua. miten hyvä mulla on olla tässä. miten tässä hetkessä ei ole mitään hätää.

Oispa aikaa jo kulunut tarpeeksi

 

ymmärrätkö miten kova ikävä mulla on? miten se näin syksyllä korostuu, ihan kuten kaikki muutkin tunteet. pystyn näkemään siut miun edessä. melkein koskettamaan. mut nään läpi. jos katson tarkemmin niin oot poissa. itken ja halaan itseäni. kuvittelen että siun keijukaisen vartalo on siinä välissä. tuntuu kuin tää ei vois loppuu ikinä. tää tunne ja ikävä on aina. mutta sie et tunne. monta kertaa päivässä mietin miltä siusta tuntuu kun et enää ole. miltä se voi tuntua?

elämä tuntuu tosi tyhjältä. paniikki iskee epätodellisen olon perään. pelkään että se tunne jää. melkein kuin sekoaisi. nukutun yön jälkeen kaikki on kunnossa ja omahoitaja iloitsee miten pirteältä taas näytän. oon mennyt niin paljon eteenpäin. jep.

Kuinka voisi muka hetki seuraava ehjän rikkoa

mie haluaisin palata ajassa taaksepäin. kieltäytyisin lehtitilauksesta, lähtisin bussipysäkille aiemmin, pitäisin puhelimesta kiinni kun nousen autosta, valitsisin sittenkin vaaleat kukat pinkkien sijaan. olisin ollut oikeassa paikassa silloin kun minnuu siellä tarvittiin.

oon opetellut olemaan terveesti itsekäs. opettelin sitä kun pyysit päästä miun luokse turvaan pahalta maailmalta. en tullut korkkaamaan jäätelöä siun seuraksi, enkä pyytänyt uudelleen lenkille, koska en juuri silloin jaksanut kuunnella kenenkään muun huolia. opettelin sanomaan miltä miusta tuntuu ja tekemään omat rajani selviksi. sitten sie kuolit. sitten työ kuolitte.

käveltiin tänään markkinoilla fudgekojun ohi. kamala ahdistus. ostin niitä viime vuonna koska sie pyysit. muistan sen listan jonka mulle kirjoitit. vähän kaikenlaista. halusit maistella kaikkea, vaikka se oli sulle vaikeaa. tiesitköhän jo silloin, ettet kohta enää ole täällä? aloit tyhjentää siun jääkaappia siksi, ettet olisi ehtinyt käyttää kaikkea ennenkuin ne menee vanhaksi. päiväystä oli 

kuukausi ja käytit tuotteita ahkeraan. et elänyt enää kuukautta.

haluaisin muuttaa sen lauseen jolla vastasin viimeiseen viestiin. haluaisin että siitä kävisi ilmi kuinka tärkeä oikeasti olit.

Jokainen yö vie aamuun

Käsikirjoitin helpompaa tästä

tiedätkö miten pahalta tuntuu ajatella, että entä jos? entä jos oisin soittanut sinä päivänä kun lakkasit hengittämästä. olisin kysynyt mitä kuuluu tai pyytänyt lenkille. entä jos olisit vastannut ja suostunut. jos oltais juteltu koko lenkin ajan ja oisit halunnut elää vielä huomiseen. jos huominen olisikin ollut parempi päivä.

tiedätkö että ajattelen sinnuu joka päivä?  joka tunti. ihan vähän väliä. tiiätkö että siun kuva on miun jääkaapin ovessa ja että se on miun mielestä kaunis. että muistan siun äänen ja kävelytyylin ja oudot tavat? nään siut joka neljännen vastaantulijan kasvoissa ja mietin, että oliko tää sittenkin vaan pahaa unta. tai jos meille vaan valehdeltiin ja aloitit elämän jossain muualla, missä kukaan ei sinnuu tunne.

tiiätkö, kuinka monta paniikkikohtausta oon saanut siksi, että mulla on niin kova ikävä ja paha olo? että miun hengitys meinaa lamaantua kun muistan meidät hihittelemässä ohjaajien toimistossa, koska niitten toimintaehdotus oli meidän mielestä niin hölmö. naurettiin sille porukassa ja sinä iltana meillä kaikilla oli kivaa. sinä iltana myö kaikki hymyiltiin. siekin.

entä jos oltais vielä pidetty tyttöjenilta ja olisit ajatellut, kuinka ihanaa on kun sulla on ystäviä. olisitko sen avulla jaksanut vähän eteenpäin? jos oisit jaksanut vielä viikon, niin oltaisko sinnuu voitu auttaa paremmin? jos oisit saanut siellä vähän voimia ja jaksanut taistella taas. siun kesästä ois tullut kiva ja oisit uskaltanut riisua takin vähän aikaisemmin kuin vuosi sitten. oisin kannustanut sinnuu ostamaan semmosen hellemekon, josta oikeesti tykkäät. sie oisit käyttänyt sitä koko kesän. niin paljon, että toisten ois pitänyt muistuttaa, että sitä pitää pestäkin välillä.

tiedätkö, että kun nään kirpparilla sopivan paidan, niin meinaan ostaa sen sulle? haluisin ajatella että oot vielä täällä, mutta et vaan just silloin siinä miun kanssa.

tiedätkö, että haluisin siut takaisin tänne? tekisin mitä vaan jos saisin.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden

luulin että tää ikävä helpotti jo. kun mitään ei ole enää tehtävissä, niin miks se pyörii mielessä. "ootko ajatellu että myö täytettään tänä vuonna neljännesvuosisata?" en ollut ajatellut. siitä tuli hetkeks ahdistus. nyt ahdistaa että just sie sanoit sen. jäit kuitenkin matkalle. ehkä sie et halunnut täyttää sitä, ehkä se ahdisti sinnuu liikaa. voisinpa kysyä oliko se niin. voisitpa vastata.

elämä on ihan kunnossa, kaikki on ihan hyvin. kesäkin on. puissa on taas vihreet lehdet ja välillä tekee mieli jätskiä. Eden pyörii auringossa, saa miut nauramaan niinkun yleensäkin. mutta. kohta saa kirsikoita. sie opetit miut syömään kirsikoita. syötiin niitä viime kesän piknikillä ja nähtiin sorsaperhe. lähestyttiin varovasti ja otettiin kuvia. syksyllä käytiin lenkillä, talvella juteltiin paljon. naurettiin kun Eden jahtasi lumihiutaleiden varjoja ja näykki meidän potkimaa lunta. tulee siitä aina mieleen sie.

muistan siun naurun. olit suloinen kun nauroit. se oli vähän ujoa, mutta siun silmistä loisti ilo. et koskaan loukkaantunut kun vastustin siun tekemiä valintoja. sie tiesit että mie välitin. sie tiesit sen kyllä.

on niin paljon kysymyksiä. itkettää kun tietää, ettei tule koskaan saamaan niihin vastauksia. koska sie et pysty enää vastata. et sie voi tehdä enää mitään. 

miks ne satutti sinnuu? miks sie et päässyt siitä yli? miks sie onnistuit ja mie en? miks et halunnu enää yrittää, miks et edes meidän takia? mie vaaransin oman jaksamiseni siun takia, miks et halunnut siltikään? oon samaan aikaan vihainen ja samaan aikaan ymmärrän. miksei siun elämä voinu kääntyy vielä hyväks..

ilta-aurinko paistaa meidän olkkariin. meidän unelmakotiin. siihen, jonne sie halusit tulla käymään.

Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

miun päässä soi vuorotellen hulluuden highway ja eteen ja ylös. meidän voimabiisit. meidän piti katsoa yhdessä kevään salkkarit ja jääkiekot. siun piti kommentoida miun uusiin blogiteksteihin kivoja juttuja ja miun piti piristyä niistä. oisin ostanut meille hirmu kasan irtokarkkeja ja oltais höpötetty koko katsomon ajan ja unohdettu koko telkkari, niinkun yleensä. oisit valinnut siun viikonloppukukiksi keltaiset tulppaanit, koska kevät.

kun saan Edenin hassun örinän videolle, mietin meidän whatsapp-ryhmää. työ haluatte nähdä tän, tää saa teidätkin nauramaan. sit menee kylmät väreet. meitä oli neljä. nyt meitä on vaan kaks. ei tää ole enää totta. haista nyt elämä vittu.

Oon elossa mut haluun juosta karkuun mun sielua

tuli vaan tarve kirjoittaa. en oikein osaa mitään muuta nyt. oli työt ja asunnot, ystävät ja oma aika tasapainossa. odotin sitä milloin kaikki romahtaa, joku sanoo että lällällää, etpäs saakaan onnellista loppua. ei sanonut. se tuli ihan yllätyksenä.

joku onnistui siinä mitä mie joskus halusin. muistan sen huonot hetket paremmin kuin hyvin. muistan kuinka kävellään, itketään, halataan, jutellaan. ohjaan ja kerron, että nyt on nyt, eikä se mitä tapahtui aiemmin. muistutan miten tärkeä on ja että saa olla omanlainen. saa olla onnellinen.

aurinko paistaa, taivas on kauniin sininen. saan uudet avaimet jo illalla, kaksi päivää etuajassa. onnen kukkuloille ei ole kuin parin sekunnin matka. kaikkea uutta odottaa paperikasseissa ja laatikoissa muu omaisuus.

"Toivottavasti olet onnellinen". se pyörii mielessä. no en ole. miten luulet, että voisin olla onnellinen kun jätät kaiken? aika menee sumussa. liikkuu, mutta liian hitaasti. matelee. ahdistaa. ahdistaa niin helvetisti. miksen voi tehdä enää mitään? miksen voi halata? miksi et enää halunnut kuulla hyviä asioita? ymmärrän ja en. neulon, juoksen, siivoan, kuuntelen musiikkia, itken. katson telkkaria, seiniä, kattoa, jalkoja, vatsaa ja jääkaappia. unohdan kalenterin, ystävät ja kaiken muun. tulet mieleen joka asiasta. tuntuu ettei helpota, tuntuu epäreilulta. olen kateellinen. mietin, mitä tekisit tällä hetkellä jos hengittäisit. miten olisin saanut sinut pysymään elämässä kauemmin?

muutto meni. makasin sängyllä, kun muut täyttivät uusia kaappeja, joita odotin kuukauden. ei kiinnosta, missä laatikossa on haarukat ja missä kaurahiutaleet. tulisit vaan takaisin.

ylösalas maailma kääntyi

tammikuu piti lomailla, mutta se meni pipariksi, kun löytyikin hyvä työpaikka. heti perään kiva kämppä ja vuokrasopimus. nyt on vanhasta irroittautuminen käynnissä, siirtymis-suunnitelmat vielä vähän vaiheessa, mutta ihan hyvällä mallilla.  haluaisin jo pakkaamaan muuttolaatikoita, mutta yritän hillitä itseni viimeiselle viikolle. sain monen marituksen jälkeen pelkät suosikkitavarat kaappeihin. tuli puhdas olo ja pitkästä aikaa kukkafiilis. ihastuin värimixeihin, bullet journaliin ja katkarapusalaattiin. kalenterissa on tavaraa, mutta tyhjää myös, ihan sopivasti. vähän itkettää, välillä jännitys, välillä aikainen ikävä. onni myös, ja ilo - mie olen ihan hyvässä vaiheessa nyt.