ollaan hiljaa jottei sanottais liikaa, jottei kukaan meitä huomais satuttaa

viimeisiä vihreitä ja keltaisia kuvia. miten ne värit näkeekin vasta sitten kun niitä ei enää ole?

niin kuin pienin liike voisi murtaa alta hauraan jään

en luovu tästä tunteesta

kuka teki kauneudesta väärää

mietin kaksi viikkoa mitä tähän kirjoitan, enkä vieläkään tiedä. en osaa selittää miltä tuntuu, en kertoa mitä ollaan tehty, tuntuu ettei mitään. huomaan ajankulun ainoastaan Edenin kasvusta. yritän painaa joka hetken mieleen, mutta kun katson vanhoja valokuvia, ymmärrän etten kuitenkaan muista mitään. pelkään joka ilta, että aamulla olen unohtanut kaiken. muistan tunteita, kaikenlaisia, mutta kuitenkin kaikista muodostuu negatiivisia. ei ehkä mene kovin vahvasti. vaikea tunnustaa.

vieläkin muistelen sitä hymyjen määrää

eteenpäin, aina eteenpäin

viime kerrasta onkin jo aikaa. sitä yhtä hyvää seuraa tietenkin kymmenen huonoa ja ne kaikki kasaantuu samalle viikolle. sitten ollaan taas pohjalla. mut ei se mitään, mie olen jo tottunut siihen ja se tuntuu ehkä jopa turvallisemmalta kuin hyvä.

miusta on ihanaa kirjoittaa blogia ja rakastan kuvaamista ja kuvien laittamista esille, mutta mietin taas, onko tässä mitään järkeä. tää blogi on yks sekametelisoppa, ei ole mitään tiettyä aihetta, jonka ympärillä tää pyörii, asiat vaihtelee ja kuvauskohteet myös. mietin, millaisen kuvan tästä saa ja millaisen kuvan minusta saa. meinasin poistaa kaikki kolmen ensimmäisen vuoden postaukset, mutta kun aloin niitä selaamaan, niin en pystynytkään. tää on mulle niinkun päiväkirja. tuli mieleen ne asiat, tapahtumat ja tunteet, joita kaikkina näinä vuosina olen kokenut. ei niitä saa paperipäiväkirjaan tallennettua samalla tavalla. ehkä mie jatkan tätä näin, muutan vähän ulkoasua ja se siitä. en stressaa liikaa sisällöstä, koska loppujen lopuksi ei miun tarvitse miellyttää ketään muuta kuin itteeni.