elämähän meitä laittaa kouluihin oppimaan, ja korpiteille enkeleitä

törmäsin tänään ihmiseen, joka näki minnuu viimeksi vuosi sitten, parin viikon välein, aina yhtä itkuisena ja toivottomana oman elämänsä suhteen. "Näytät hyvältä nyt." ja meinasin taas alkaa itkemään. mutta ei, enhän mie itkekään enää niin usein. en edes usein. tuntuu pahalta ajatella, että vuosi taaksepäin joka päivä koostui ainoastaan sen itkun ympärille. ihan sama mistä puhuttiin, ajatusten lopputulos oli aina sama - en mie pysty. en osaa, en halua. ei elämä ole minnuu varten. en mie saanu päättää synnynkö tänne vai en. en jaksa tätä enää. en jaksa yrittää, mikään ei muutu kuitenkaan. se toivottomuus. millään ei ole enää mitään merkitystä, tulevaisuus näyttää seuraavaan sekuntiin, ei yhtään kauemmas. mitä on huominen, ensi viikko, ensi vuosi? niitä ei ole. pelkkää mustaa joka puolella, kaikki ahdistaa. vaikka kaikki on hyvin, niin mikään ei ole. kaikki tuntuu turhalta. odotan sitä viimeistä, liian vahvaa romahdusta.

mutta sitä ei tule. saatiin avaimet, joiden nimet keksimme itse. mietin kauan onko nimi liian suuri. pystyykö miun ajatukset muuttumaan niin radikaalisti. se vaan jäi pyörimään mieleen. siitä tuli avain tulevaisuuteen. se tuntui mahdottomalta, mutta siltikin helpottavalta. nyt vuosi myöhemmin muistan nuo ajatukset ja tuntemukset vielä vähän liiankin hyvin, mutta enää ne ei valtaa päätä ihan kokonaan. nyt elämässä on paljon hyvääkin. niitä asioita, mitkä aiemminkin oli, mutta mitkä ei tuntuneet enää miltään. nyt ne tuntuu, samoin kuin ne ikävämmätkin asiat, mutta ei liian voimakkaasti. tunteet on enemmän tasapainossa ja hallittavissa. se avain roikkuu miun ikkunassa vieläkin. ja nyt miusta tuntuu, että mulla ihan todella on tulevaisuus.

minä olen jossain täällä

joinain päivinä mietin, että ehkä tykkäänkin elämästä. en mie sitä ainakaan vihaa, enkä tee asioita päästäkseni siitä eroon. välillä jopa suunnittelen tulevaisuutta. oon miettinyt kesää, mutta elänyt silti päivä kerrallaan. kuitenkin tää päivä on se, mitä tällä hetkellä on, tulevasta ei tiedä, vaikka voikin haaveilla. mie olen tyytyväinen miun elämään nyt. en halua elää näin aina, mutta tässä hetkessä näin on hyvä.

sinä valitsit oikein, sinä valitsit oikein

hankala mennä nukkumaan ja hankala nousta ylös. illalla kun ei tarvitsisi tehdä enää mitään niin teen ja aamulla kun pitäisi, niin en. jos aurinko paistaa ja ollaan ulkona, niin voimat on kuin teräsmiehellä, mutta kun tullaan sisälle, niin supervoimat katoaa korkojen kera. masentaa polvi, kun ei kestä yhtä asfaltille lentämistä, eikä sitten suostu paranemaan viikossa. piristää äidin tuomat tulppaanit ja Edenin ilo. ja pajunkissat ja lumen alta näkyvä nurmikko. tähän päivään asti kesä oli mulle vaan sana. tänään muistin, miltä se tuntuu. nyt miekin odotan sitä.

kiitos kun saan voimaa jolla opetella elämään

mietin tänään aamulenkillä, että kuinkahan monta kertaa tän blogin historiassa oon sanonut, että rakastan aurinkoa. RAKASTAN sitä. se on paistanu tänään ihan koko päivän ja ollaan kyllä Edenin kanssa nautittu siitä täysin rinnoin. lenkkeiltiin ja käytiin jäällä kävelemässä ja heittelemässä palloa. en vaan saa tuosta auringosta tarpeekseni, oisin voinut jäädä vaikka jäälle makaamaan, ihan vaan katselemaan kirkasta, pilvetöntä taivasta ja ihailemaan kimmeltävää lunta. vihdoin tuntuu siltä, että akut alkaa latautua. niin ihana, että jossain vaiheessa helpottaa.

sinä päivänä aukaisin verhot, että aurinko osaisi sisään

pitkästä aikaa monta virkeää päivää putkeen ja asiat saa selityksiä. ulkonäkö on paskempi kun aikoihin, mutta nyt tuntuu, että ehkä mie opin elämään tän kanssa. johtuu ehkä auringosta tai siitä ettei väsytä. ehkä ihmiset välittää miusta, vaikken näytä missiltä. kai se on mahdollista. oon viikonloppuna vaan keskittynyt ihmisiin, jotka on mulle tärkeitä ja unohdin edes ajatella miltä näytän. en ikinä tee niin, ajattelen sitä aina. tää on tuntunut silti tosi mukavalta. tosi rentouttavalta. voiskohan näin tehdä useemminkin?

mä niin alan olla sun valostas riippuvainen