katse eteen ja suupielet ylöspäin. antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

ihana kun sai nukkua aamulla pitkään ja jättää sängyn petaamatta ! menin kyllä ihan ihmisten aikoihin nukkumaan, mutta väsytti silti aamulla. ja vaikka oon suurimmaksi osaksi vaan levännyt viimeiset kolme päivää, kuumeen ja päänsäryn takia.

meillä oli perjantaina yksi ohjaajista viimeistä päivää ja tehtiin isolla porukalla seinälle sellanen yhteismaalaus, johon piirreltiin ja kirjoiteltiin kaikkia kivoja asioita. meillä oli taustalla musiikkia ja sieltä tuli Elastisen Eteen ja ylös. kyllä mie olin sen aikaisemminkin kuullut, mutta nyt se jäi päähän soimaan ja tajusin miten hienot sanat siinä on ! se sopi niin hyvin just siihen hetkeen. mietin pitkään yhtä lausetta, että kirjoitanko sen siihen maalaukseen. et pidänkö sen oikeesti lupauksena jos kirjoitan.

siihen se jäi, paperille. ja meidän käytävän seinälle. ja jostain syystä mulle tuli paljon kevyempi olo.

sano että rakastat silloinkin kun en ole herttainen

se kolme viikkoa kai meni, en muista. muisti meni ainakin. ja jos ei muuta niin se teki mulle melkein sietämättömän koirakuumeen. ajatukset on solmussa, en tiedä itekään mitä haluan. välillä haluan ja välillä en. odotan asioita vähän liiankin innokkaana ja jos ne ei tapahdu heti niin masennun. en jaksa odottaa jos toteutuminen ei ole varmaa. haluan että asiat tapahtuu heti, eikä kohta tai joskus. mulle joskus on ei_milloinkaan ja ei_milloinkaan on ahdistus ja "en jaksa".
mulle pitäis koko ajan kertoa, että "välitän" ja "en ole lähdössä mihinkään". ja olla lähellä. jos on kaukana, niin on poissa, siltä se tuntuu. se tuntuu kamalalta ja yksinäiseltä.
ja sitten joku kysyy, minne haluaisin matkustaa jos saisin päättää.

.....taivaaseen. 
voiko joku viedä minut taivaaseen?

"jonnekkin lämpimään."

milloin saavut sä raikas tuuli ilmaan seisovaan ja ruosteiseen

hävettää jos joku huomaa sen etten kartalla ole voiko ne tietää

kyllästytti mustavalkoisuus ja olin aikoja sitten luvannut itselleni ostaa kukkia, kun pääsen kokonaan kotiin. kaikki sanoo, että tulppaaneista tulee keväinen olo, ja vielä kun linnut laulaa ja ilma lämpenee ja minä en tykkää. tykkään kyllä keväästä, mutten halua, että se tulee vielä. huomenna on vasta helmikuu ja sitäpaitsi keväästä tulee mulle jotenkin surullinen olo. pelkään että nää lumet sulaa pois, vaikka joka päivä sataa lisää. miksei aikaa voi pysäyttää ja elää vaan tässä, en ehdi mukaan tähän elämään.

hän tietää miltä se tuntuu kun hiljaisuuteen jää

mustavalkoista. en tiedä, tavallaan tosi synkkä väri, mutta minä ainakin tykkään näin pieninä annoksina käytettynä. saattaa kyllä olla, että lisään sekaan pienen väriläiskän pikapuoliin.

satuin maanantaina siivouspuuskassani löytämään muutaman espanjasta tuodun Oreon kaapin perältä. tänään mussutin ne lomalle päästyäni samalla kun lueskelin lattialle kerääntyneitä posteja. katselin tarjousmainoksia ja tajusin, etten halua mitään siitä materiasta, jota vähän aikaa sitten halusin.

sillä hetkellä olin vaan onnellinen siitä, että sain olla yksin kotona ja lukea postit rauhassa. odotan niin paljon sitä, että pääsen kokonaan kotiin ja elämään kunnolla.

se voi riittää jos löydät kolikon yhden kerrallaan. Ja se riittää jos otat lipun yhteen suuntaan vaan

viime vuosi oli mulle miun elämäni vaikein. kävin liian lähellä kuolemaa, enkä uskonu enää koskaan pääseväni ylös sieltä pohjalta. lopulta en enää edes halunnut. kuolema ois ollut helpoin ja turvallisin vaihtoehto. minulle. mie en kuitenkaan oo ainoastaan minä. mie olen myös miun perhe, miun ystävät ja sukulaiset. ne kaikki on osa minua ja jos se osa ei ois uskonu ja taistellu silloin kun minä luovutin, niin en ois enää täällä.

oon oppinu, että vaikka ois miten syvällä, niin sieltä pohjalta voi nousta. arvet käsissä ja jaloissa , ne voi peittää, ja loppujen lopuks, ei sillä oo mitään väliä, mitä toiset niistä ajattelee. ne on jälkiä taistelusta. niitten avulla oon selvinny vaikeimmasta ahdistuksesta.

nyt viiden kuukauden sinnittelyn jälkeen oon taas osastolla. vaikka nää jaksot on suoraan sanottuna perseestä, niin silti näitten aikana tapahtuu aina jotain. pitkän ajan jälkeen pystyn taas uskoa eläväni vuoden 2015. vaikka asioiden suunnittelu muutaman päivän päähän tuntuu vieläkin maailman vaikeimmalta asialta, en nää edessäni enää koko miun tulevaisuuden peittävää mustaa seinää.

mie en ehkä vielä pitkään aikaan pysty tekemään töitä tai opiskelemaan, saati sitten ajattelemaan omaa perhettä, kotia tai muuta, mistä joskus haaveilin. mutta oon varma, että pystyn siihen kyllä vielä.

äiti aina sanoo, että asioilla on tapana järjestyä. vaikka nyt ois paha olla, niin joskus on pakko helpottaa.

siihen pitää vaan uskoo ja luottaa.