hetken tie on kevyt

joulu meni hyvin. oltiin yhdessä ja nautittiin siitä, ja jouluruoista ja tunnelmasta. naurettiin ja oltiin vaan ja rentoiltiin. aatoksi satoi lunta, mikä oli ihan parasta, vaikkei ulkona paljoa oltukaan. oli vaan enemmän jouluinen olo. pitkästä aikaa ei ahdistanut, loisti vaan hymyt ja kynttilät hämärässä. on niin paljon hyvää jo pelkästään yhdessä joulussa.

ja pienet toiveet toteutuu

Eepu, Epsu, Eepukka, Eepuska, Pöppis, Pentu, Pöppiäinen, Pöpsy, Mato Matala... minun oma kaunis, rakas mallikoira. karvat hieman sojottaa ja värivirhe vaivaa, mutta antaa vaan vaivata. minulle riittää, että saan olla tuon kanssa joka päivä, koska se on miun ihan ikioma. vaikka usein raastaa hermoja kaikki oikuttelut, niin silti huomaan joka päivä jääneeni tuijottamaan sitä ja miettimään, että se on ihan oikeesti miun ja mie ihan oikeesti oon sille tärkeä. ja se on miulle. kuulostaa hömpältä, mutta joskus pyyhkäisee ihan todella joku ihmeen rakkauden aalto ja sitä on vaan ylpeä siitä, millaisen ystävän mie olen siitä kasvattanut ja saanut.

uskalla en liikahtaa, enkä lumousta särkeä

ei käyty siinä metsässä puoleen vuoteen. pelotti ja ahdisti. Eden meni edeltä ja minä perässä. vain pehmeä maa ja kaatuneet puut. en edes muistanut missä se tapahtui. käveltiin rauhassa, katseltiin luontoa ja minä mietin. en ymmärrä miten yhden metsän eteen muodostui niin suuri kynnys, etten sinne yksin enää päässyt menemään. mutta se meni hyvin ja oon onnellinen siitä. ja että mulla on muutenkin hyvä olla. ja että mie pärjään Edenin kanssa ja silläkin on hyvä olla.

mä en saa koko maailmaa hyväksymään

blogi on nukkunut kuukauden, minä en. öisin ei saa unta, päivisin väsyttää ja kaikki tuntuu pimeältä. piparimökkejä syntyy liukuhihnalla, kuitenkin liian vähän. olen aikataulussa, mutta mikään ei vaan riitä. Eden pyörii jaloissa niin kauan, että rentoudun ja alan nauraa. se hyppii lumessa, hyökkäilee isoja lumihiutaleita päin, kävelee naama puoliksi hangessa. rakastaa lunta, ihan niinkuin minäkin. kunpa oppisi rakastamaan kaikkea muutakin. niin ettei toisten sanomisilla tai mielipiteillä, yhtään millään muulla ole mitään merkitystä. vaan sillä, mitä rakastaa ja haluaa tehdä.

ollaan hiljaa jottei sanottais liikaa, jottei kukaan meitä huomais satuttaa

viimeisiä vihreitä ja keltaisia kuvia. miten ne värit näkeekin vasta sitten kun niitä ei enää ole?

niin kuin pienin liike voisi murtaa alta hauraan jään