Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

miun päässä soi vuorotellen hulluuden highway ja eteen ja ylös. meidän voimabiisit. meidän piti katsoa yhdessä kevään salkkarit ja jääkiekot. siun piti kommentoida miun uusiin blogiteksteihin kivoja juttuja ja miun piti piristyä niistä. oisin ostanut meille hirmu kasan irtokarkkeja ja oltais höpötetty koko katsomon ajan ja unohdettu koko telkkari, niinkun yleensä. oisit valinnut siun viikonloppukukiksi keltaiset tulppaanit, koska kevät.

kun saan Edenin hassun örinän videolle, mietin meidän whatsapp-ryhmää. työ haluatte nähdä tän, tää saa teidätkin nauramaan. sit menee kylmät väreet. meitä oli neljä. nyt meitä on vaan kaks. ei tää ole enää totta. haista nyt elämä vittu.

Oon elossa mut haluun juosta karkuun mun sielua

tuli vaan tarve kirjoittaa. en oikein osaa mitään muuta nyt. oli työt ja asunnot, ystävät ja oma aika tasapainossa. odotin sitä milloin kaikki romahtaa, joku sanoo että lällällää, etpäs saakaan onnellista loppua. ei sanonut. se tuli ihan yllätyksenä.

joku onnistui siinä mitä mie joskus halusin. muistan sen huonot hetket paremmin kuin hyvin. muistan kuinka kävellään, itketään, halataan, jutellaan. ohjaan ja kerron, että nyt on nyt, eikä se mitä tapahtui aiemmin. muistutan miten tärkeä on ja että saa olla omanlainen. saa olla onnellinen.

aurinko paistaa, taivas on kauniin sininen. saan uudet avaimet jo illalla, kaksi päivää etuajassa. onnen kukkuloille ei ole kuin parin sekunnin matka. kaikkea uutta odottaa paperikasseissa ja laatikoissa muu omaisuus.

"Toivottavasti olet onnellinen". se pyörii mielessä. no en ole. miten luulet, että voisin olla onnellinen kun jätät kaiken? aika menee sumussa. liikkuu, mutta liian hitaasti. matelee. ahdistaa. ahdistaa niin helvetisti. miksen voi tehdä enää mitään? miksen voi halata? miksi et enää halunnut kuulla hyviä asioita? ymmärrän ja en. neulon, juoksen, siivoan, kuuntelen musiikkia, itken. katson telkkaria, seiniä, kattoa, jalkoja, vatsaa ja jääkaappia. unohdan kalenterin, ystävät ja kaiken muun. tulet mieleen joka asiasta. tuntuu ettei helpota, tuntuu epäreilulta. olen kateellinen. mietin, mitä tekisit tällä hetkellä jos hengittäisit. miten olisin saanut sinut pysymään elämässä kauemmin?

muutto meni. makasin sängyllä, kun muut täyttivät uusia kaappeja, joita odotin kuukauden. ei kiinnosta, missä laatikossa on haarukat ja missä kaurahiutaleet. tulisit vaan takaisin.

ylösalas maailma kääntyi

tammikuu piti lomailla, mutta se meni pipariksi, kun löytyikin hyvä työpaikka. heti perään kiva kämppä ja vuokrasopimus. nyt on vanhasta irroittautuminen käynnissä, siirtymis-suunnitelmat vielä vähän vaiheessa, mutta ihan hyvällä mallilla.  haluaisin jo pakkaamaan muuttolaatikoita, mutta yritän hillitä itseni viimeiselle viikolle. sain monen marituksen jälkeen pelkät suosikkitavarat kaappeihin. tuli puhdas olo ja pitkästä aikaa kukkafiilis. ihastuin värimixeihin, bullet journaliin ja katkarapusalaattiin. kalenterissa on tavaraa, mutta tyhjää myös, ihan sopivasti. vähän itkettää, välillä jännitys, välillä aikainen ikävä. onni myös, ja ilo - mie olen ihan hyvässä vaiheessa nyt.

se en oo mä, vaan mun pimee puoli

kauneinta ikinä - lumihiutaleet. ihan kuin taikaa.

mielessä on paljon asioita, mutta ne selkeytyy vasta pakkasessa. jos haluaisi jotain saada aikaan, pitäisi koko päivä olla ulkona. kun aipädi kestäisikin kylmyyttä. on aika paljon tehtävää, haalin kaikkea liikaa, koska en ymmärrä lopettaa ajoissa. uni ei tule, eikä kestä, ahdistus voimistuu illalla. loppuvuosi pelottaa, negatiiviset ajatukset lisääntyy. en riitä, olen ruma, painan liikaa, hymyilen hölmösti, kuulostan hölmöltä. tulkitsen useimmat katseet haukkuviksi. huomaan, kuinka silmissä hohtaa ivallinen nauru.

haluan elämältä paljon ja teen töitä unelmien eteen. olen onnellinen, että mulla on unelmia, oli niin tyhjää ja turhaa ilman niitä.

valon pisaroita

olin jotenkin ajatellut, että asiat menee eri lailla. silleen hyvin, ettei joudu tekemään tämmösiä vaikeita päätöksiä. kun tietäis tarkalleen mitä haluais, eikä haluais kahtakymmentä asiaa yhtä aikaa.

mulla on ihan hirvittävän vahva olo, vaikka väsyttää. yllätyin jääneestä masennus-diagnoosista, koska tuntuu niin erilaiselta. oon aika taitava kuitenkin, vaikka oon aina ajatellut, etten osaa mitään. aika hassua, miten odotan loppuvuotta ja tulevaa. pelottaa samalla, mutta se on normaalia. mulla on ihan järjettömän positiivinen olo, vaikka ahdistaa. vaikkei elämä oo helppoa, niin toivon että teen oikeita valintoja silti. kai mie teen. kaikki järjestyy aina.

milloin huomasin? sä tartuit käteen jota tuskin ojensin

yhtenä iltana, kiireen keskellä istahdin koirapuiston isolle kivelle siksi aikaa kun Eden päivitti muistiinsa päivän uusia hajuja. huomasin, että nyt on syksy. viime kesän vietin lähinnä Edenin kanssa pihanurmikolla istuen ja leikkien. opettaen sille uusia asioita. opettaen sitä elämään tässä maailmassa. ja samalla miettien ja haaveillen siitä, kuinka itse päästäisin kokonaan siitä irti. oli tarkoitus, että se oli miun viimeinen kesä.

nyt istuin siinä kivellä ja mietin, että mitä on muuttunut. minkä takia mie vielä istun siinä. ja ehkä kaikkein eniten, minkä takia mie halusin istua siinä? katsella kun toinen innoissaan lähtee painelemaan ympäri koirapuistoa nenä kiinni maassa. käydä ulkona, jutella ihmisten kanssa, matkustella ympäri Suomea, ottaa kuvia, tehdä muistoja.. tein tänä kesänä niin paljon kivoja asioita, sellaisia, mitä halusin. mistä lähtien mie olen haaveillut ja halunnut elää?

mie olen muuttunut miun elämäni aikana paljon ja monta kertaa. mie tiedän, mitä mie olen, mutta en syytä siihen. oisko miusta siltikin tullut tällainen, jos miun elämä ois ollut erilainen? mie kuulemma näytän vahvalta ja itsevarmalta. siltä, että tiedän kuka olen ja mitä haluan. minä, joka yläasteella keräsi koko bussimatkan rohkeutta, että uskalsi toivottaa luokkakavereille hyvät huomenet. uskoin, että kaikki haluaa mulle oikeasti vaan pahaa, eikä kehenkään voi luottaa. ja mitä mie nyt teen? kerron puolet elämästäni ventovieraalle ihmiselle, johon törmätään hihnalenkillä. kerron kuuluvasti oman mielipiteeni ja luotan siihen että pärjään. en aina tunnista itseäni muitten puheista. usein mietin, että mie olen toisille se sama, mitä vuosia vuosia sitten. yllätyn kun sanotaan, että olen sosiaalinen ja avoin. miten miusta muka sellainen tuli.