pienen hetken kaikki onkin täydellistä

sul on pantteriaskissa taivas tammikuun

kello on seitsemän aamulla ja pentu pyörii inisten ympäri kämppää. välillä käy heittämässä itsensä päin sänkyä ja haukahtaa. et ***** oo tosissas Eden, nyt on lauantai! yks aamu pidempään, jooko... no ei se tietenkään lopeta, ja minä kiehuen pomppaan ylös sängystä ja painelen vessaan. toinen tulee perässä pallo suussa ja kiehnää jaloissa niin ettei meinaa pysyä pystyssä. hyvä, että edes toinen meistä on hyvällä tuulella.

löntystän portaat alas ja alan nauraa pennun innolle. ulkona paistaa aurinko. kävellään vaan ihan pieni lenkki, mutta palelee, kun pakkasta onkin enemmän kun aikoihin. se ääni kenkien alla, se on taas täällä, jes! nopeasti sisälle ja kamera latautumaan, tänään mennään kuvaamaan. mulla onkin ihan hyvä olo.

mä annan kaiken kun enempää ei oo

en mie tajua. jos miettii, mitä oon saanu viimeisen kuukauden aikana tehtyyn, niin aivan järjettömän lyhyt aika. sit kun näkee kuukauden jälkeen tommosen pienen seitsenkuisen kummilapsen, niin ei, pakko siinä on olla paljon useampia päiviä. tulee niin surkea olo kun on missannut niin paljon toisen elämästä. #surkeakummi -olo. ei, mie olen ollut niin paljon sen elämässä, kun olen pystynyt ja jaksanut. pitäisi hyväksyä omat vaihtelevat voimavarat. voisko joku päivä sen oppia?

joka päivä mietin miun läheisiä ja rakkaita, mutta liian harvoin nään. sit pelkään, että menetän ne just sinä päivänä, kun en jaksa nousta sängystä ja olisin voinut niitä tavata ja halata. kerron paljon useammin, että välitän ja rakastan, ja haluan kyllä nähdä silloin kun olen itse tässä elämässä ja maailmassa. pelottaa vähän ne päivät, kun en ole. onneksi osaan nauttia niistä hetkistä, kun kaikki on hyvin. olen enemmän onnellinen niistä.

haluaisin vielä, haluaisin uskaltaa

miten mie näen elämän, oman itseni ja maailman? onko se totta mitä mie näen, vai mitä muut näkee, vai ei kumpikaan? ja mitä tosi edes on.. onko tosi sitä, mihin uskoo, vai sitä mihin suurin osa uskoo? vai jotain ihan muuta... kun hetken näkee itsessään sen kauniin puolen, niin sitten kymmenen hetkeä näkee jotain ihan muuta. vihaan sitä lausetta, että vasta kun opit rakastamaan itseäsi, pystyt rakastamaan myös muita. en tiedä kuka sen on keksinyt ja uskooko siihen oikeesti kukaan, mut mie en ainakaan. mie en usko, että tuun ikinä rakastamaan itseäni. ehkä mie hyväksyn itseni, mutta rakkaus on iso sana. tuntuu ihan epärealistiselta ajatukselta, että ihminen vois rakastaa itseään. kuuluuko niin tehdä? ja jos kuuluu niin minkä takia? kuinka täydellinen pitää olla, että pystyy rakastamaan itseään?

en minä tiedä. vittu