hetken tie on kevyt

joulu meni hyvin. oltiin yhdessä ja nautittiin siitä, ja jouluruoista ja tunnelmasta. naurettiin ja oltiin vaan ja rentoiltiin. aatoksi satoi lunta, mikä oli ihan parasta, vaikkei ulkona paljoa oltukaan. oli vaan enemmän jouluinen olo. pitkästä aikaa ei ahdistanut, loisti vaan hymyt ja kynttilät hämärässä. on niin paljon hyvää jo pelkästään yhdessä joulussa.

ja pienet toiveet toteutuu

Eepu, Epsu, Eepukka, Eepuska, Pöppis, Pentu, Pöppiäinen, Pöpsy, Mato Matala... minun oma kaunis, rakas mallikoira. karvat hieman sojottaa ja värivirhe vaivaa, mutta antaa vaan vaivata. minulle riittää, että saan olla tuon kanssa joka päivä, koska se on miun ihan ikioma. vaikka usein raastaa hermoja kaikki oikuttelut, niin silti huomaan joka päivä jääneeni tuijottamaan sitä ja miettimään, että se on ihan oikeesti miun ja mie ihan oikeesti oon sille tärkeä. ja se on miulle. kuulostaa hömpältä, mutta joskus pyyhkäisee ihan todella joku ihmeen rakkauden aalto ja sitä on vaan ylpeä siitä, millaisen ystävän mie olen siitä kasvattanut ja saanut.

uskalla en liikahtaa, enkä lumousta särkeä

ei käyty siinä metsässä puoleen vuoteen. pelotti ja ahdisti. Eden meni edeltä ja minä perässä. vain pehmeä maa ja kaatuneet puut. en edes muistanut missä se tapahtui. käveltiin rauhassa, katseltiin luontoa ja minä mietin. en ymmärrä miten yhden metsän eteen muodostui niin suuri kynnys, etten sinne yksin enää päässyt menemään. mutta se meni hyvin ja oon onnellinen siitä. ja että mulla on muutenkin hyvä olla. ja että mie pärjään Edenin kanssa ja silläkin on hyvä olla.

mä en saa koko maailmaa hyväksymään

blogi on nukkunut kuukauden, minä en. öisin ei saa unta, päivisin väsyttää ja kaikki tuntuu pimeältä. piparimökkejä syntyy liukuhihnalla, kuitenkin liian vähän. olen aikataulussa, mutta mikään ei vaan riitä. Eden pyörii jaloissa niin kauan, että rentoudun ja alan nauraa. se hyppii lumessa, hyökkäilee isoja lumihiutaleita päin, kävelee naama puoliksi hangessa. rakastaa lunta, ihan niinkuin minäkin. kunpa oppisi rakastamaan kaikkea muutakin. niin ettei toisten sanomisilla tai mielipiteillä, yhtään millään muulla ole mitään merkitystä. vaan sillä, mitä rakastaa ja haluaa tehdä.

ollaan hiljaa jottei sanottais liikaa, jottei kukaan meitä huomais satuttaa

viimeisiä vihreitä ja keltaisia kuvia. miten ne värit näkeekin vasta sitten kun niitä ei enää ole?

niin kuin pienin liike voisi murtaa alta hauraan jään

en luovu tästä tunteesta

kuka teki kauneudesta väärää

mietin kaksi viikkoa mitä tähän kirjoitan, enkä vieläkään tiedä. en osaa selittää miltä tuntuu, en kertoa mitä ollaan tehty, tuntuu ettei mitään. huomaan ajankulun ainoastaan Edenin kasvusta. yritän painaa joka hetken mieleen, mutta kun katson vanhoja valokuvia, ymmärrän etten kuitenkaan muista mitään. pelkään joka ilta, että aamulla olen unohtanut kaiken. muistan tunteita, kaikenlaisia, mutta kuitenkin kaikista muodostuu negatiivisia. ei ehkä mene kovin vahvasti. vaikea tunnustaa.

vieläkin muistelen sitä hymyjen määrää

eteenpäin, aina eteenpäin

viime kerrasta onkin jo aikaa. sitä yhtä hyvää seuraa tietenkin kymmenen huonoa ja ne kaikki kasaantuu samalle viikolle. sitten ollaan taas pohjalla. mut ei se mitään, mie olen jo tottunut siihen ja se tuntuu ehkä jopa turvallisemmalta kuin hyvä.

miusta on ihanaa kirjoittaa blogia ja rakastan kuvaamista ja kuvien laittamista esille, mutta mietin taas, onko tässä mitään järkeä. tää blogi on yks sekametelisoppa, ei ole mitään tiettyä aihetta, jonka ympärillä tää pyörii, asiat vaihtelee ja kuvauskohteet myös. mietin, millaisen kuvan tästä saa ja millaisen kuvan minusta saa. meinasin poistaa kaikki kolmen ensimmäisen vuoden postaukset, mutta kun aloin niitä selaamaan, niin en pystynytkään. tää on mulle niinkun päiväkirja. tuli mieleen ne asiat, tapahtumat ja tunteet, joita kaikkina näinä vuosina olen kokenut. ei niitä saa paperipäiväkirjaan tallennettua samalla tavalla. ehkä mie jatkan tätä näin, muutan vähän ulkoasua ja se siitä. en stressaa liikaa sisällöstä, koska loppujen lopuksi ei miun tarvitse miellyttää ketään muuta kuin itteeni.

voiko oikein tehdessään tehdä väärin kellekään

kuvaaminen kiinnostaa taas enemmän kun pitkään aikaan. ja niin kyllä moni muukin asia. vielä pari kuukautta sitten en uskonut, että pystyn aidosti kiinnostumaan enää yhtään mistään. Eden tuo miun elämään aivan äärettömän paljon valoa. se lupaa mulle huomisen, jonka pystyn suunnitella jo viikkoa aikaisemmin. oon niin hämilläni tästä onnen tunteesta. ei miun pitänyt tuntea tällaista enää ikinä. ei miun pitänyt olla täällä enää ikinä. tuntuu, että koko ajan miun elämään tulee uusia asiota, onnellisia asioita, uusia ihmisiä, uusia tunteita. tuntuu väärältä olla onnellinen, mutta sekin tunne voi kai muuttua. kaikki voi muuttua.

siksi juuri tässä näin vaikka sisälläni huokaa lienee kaikki oikein päin

näen sut mun silmät kiinni

kun tässä ollaan kaikki turha pakenee